"No, miksi niin? Saada hoitaa kauniita kätösiänsä ja hyvässä levossa passauttaa itseänsä viileesen kamariin olisi kuitenkin tuhat vertaa viehättävämpää kuin haravoita heiniä niityllä ja koleassa työssä paistua auringon paahtaessa".
"Tarkoitatteko tällä, — että neiti ei tekisi työtä?"
"Jumala varjelkoon, en suinkaan!" jatkoi hän ivaten. "Minä päinvastoin olen vakuutettu siitä, että hän hansikat kädessä sangen ahkeraa poimii kukkia ja tekee niistä siroja seppeleitä, jotka hän kuivaa johonkin muistikirjaan tai maalaa virivärillä. Hän virkkaa pitsiä, hän kirjoittaa, hän lukee ja soittaa pianolla sormiharjoitukset läpitse hirveän täsmällisesti kaikkien heikkohermoisten ihmisten huviksi. No, eikö ole totta, mitä sanoin?"
"Kyllä osaksi", vastasi tyttö, vetäen olkihattunsa syvemmälle otsaan. Kauniit hoikat, mutta sangen ahavoittuneet sormet koskivat silloin hatun röytään.
"Niin, näetkö nyt", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. "Minä luulen myöskin, että hän sangen hyvin osaa arvostella, oletko perinpohjin laassut ja tomuttanut hänen huoneensa ja sitten siivonnut kaikki järjestykseen. Ja yhtähyvin täytyy hänen voida päättää, onko pannukakku onnistunut ja eikö paistia ole poltettu".
Valkoisen huivin alta kuului pienen naurun heikko alku. "Minä tiedän vaan, että hän sangen harvoin on tyytyväinen minuun", sanoi tyttö sitten heti vakavalla äänellä.
"Sinä, lapseni, annat varmaankin syytä valituksiin välttämättömän alamaisuuden puutteesta. Siksikö neiti kotiopettaja torui sinua?"
"Ei siksi, mutta hän lausuu usein minulle katkerimpia sanoja, kun ei voimani ensinkään tahdo pysyä tahtoni tavalla".
Hän antoi kätensä sikaarineen vaipua ja hänen silmäyksensä koki kummastusta osoittaen tunkeutua olkihatun ja huivin läpi. "Sinä puhut merkillisen huolellisesti ollaksesi tyttö sinun säädystäsi", sanoi hän ikäänkuin vielä kuunnellen tytön sanoja.
Tyttö hypähti hämmästyneenä ja ojensi kätensä ikäänkuin kielloksi.