Sitä vastaan täytyi vanhan rouvan pitää suuressa arvossa nuoren tytön luonteenlujuutta, kun hän oli halunnut panna nuoruuden ystävänsä tämän suojan alle. Herra Markus ei saattanut käsittää tätä sokeutta. — Edesmennyt oli uupumattoman ahkera ja työtätekevä henkilö. Hän oli aina oikealla ajalla ollut kohdattavana ulkona pellolla ja maitokamarissa, kyökissä ja laboratorissa, köyhien sairasvuoteella kuten kirjoitus- ja työpöytänsäkin ääreltä, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan johtunut järjestyttää vieraan kädellä nauhaakaan puvustaan tai kampauttaa hiuksiaan… Miten maailmassa sitten tuli, että tuo käytännöllisesti toimelias rouva uskoi sellaisen toimen tytölle, josta hän juuri oli kuullut kerrottavan, että hän nykyisessäkin alennetussa tilassaan yhä näytteli suuren maailman naisen osaa, ettei hän liikuttanut kättään eikä jalkaansa auttaakseen rappiolle joutunutta taloutta, sekä vielä vaati kamarineitsyt palvelusta palvelialta, jonka aikaisin ja myöhään täytyi toimia sekä sisällä huoneessa että ulkotöissä?
Hän kirosi tyhmää mielijohdettansa, joka hänen pani tutkimaan tuota vanhaa pussia — jos hän olisi vaan ollut viisas ja antanut sen vanhanaikuisen sisällyksen katsomatta mädäntyä nurkassaan piirongin laatikossa… Päälle kaupaksi oli hän nyt niin rajattoman tyhmä, että ajatteli vanhan amtmannin rouvan kohtaloa ja piti velvollisuutenansa omantuntonsa mukaisesti punnita asiaa… Niin paljon kuitenkin oli varma: ylimetsänhoitajan rouva oli huolimatta selvästä ja terävästä järjestään, perinpohjin erehtynyt valitun perillisen luonteen ja henkilön suhteen — kentiesi oli näytelty komediaa hänen kanssaan. Eikö hänen velvollisuutensa ollut ojasta toisen erehdys ja pikemmin jättää tuon pienen perinnön nuoremman Franzin käsiin. Kenpä takaisi, ettei "suuren maailman naisella" ilmautuisi kosia heti kun kertomus perinnöstä tulisi tiedoksi. Sellaisessa tapauksessa kotiopettaja neiti varmaan ei hetkeäkään epäilisi myöntyen vastatessaan. Vieraat ihmiset menisivät pois perinnön kanssa ja kipeä-raukka maatilalla saisi maata siellä ja katsella.
Vihastuneena pyyhkäsi hän molemmilla käsillään hiuksiansa. Nyt ei hänellä muuta neuvoksi ollut, kuin ottaa asia käsiinsä ja, niin vastenmieliseltä kun se tuntuikin, omin silmin tutustua amtmannin ja kotiopettaja-neidin suhteisin.
Koko päivän oli hän huonolla tuulella. Illalla otti hän hattunsa ja lähti retkeilylle metsään. — Ainoastaan metsänhoitajien ja hirsienvetäjien kulkema ajotie eroitti Hirschwinkelin tilukset Grafenholzista, ruhtinaallisesta metsäpalstasta ja melkein tämän kulkuväylän viereen päättyi laaksonotkelmakin. Ainoastaan pieni pala niittymaata hiipi tässä vielä metsän ja tien välillä ja tällä ruohoa kasvavalla paikalla oli ruhtinaallisen metsänvartian asunto. Se oli kaunis, uusi tiilihuone, suurilla, auringon valossa loistavilla akkunoilla. Huoneen toisella puolen ympäröi valkoiseksi maalattu puu-aitaus pientä puistoa, sisältävä korkeintaan pari, kolme multapenkkiä.
Jo kaksi kertaa ennen oli herra Markus retkillään pysähtynyt tälle paikalle ja tänäänkin pysähdytti hän käyntinsä, kun huoneen punaiset seinät äkkiä välkkyivät metsiköstä. Metsänvartian, joka tässä huoneessa asui täytyi viettää oikeata erakon elämää. Hän oli ainakin naimaton mies, joka huoneensa avain taskussa meni toimiansa täyttämään. Tämä ovi ei milloinkaan ollut vieraanvaraisesti auki, ei heikoinkaan savuhattara milloinkaan noussut savutorvesta. Ikkunoissa, joiden sisälaudalla tosin näkyi muutamia kukkaruukkuja, mutta joita ei milloinkaan kauniisti sovitetut akuttimet kaunistaneet, ei näkynyt milloinkaan inhimillistä olentoa, yhtähyvin kuin milloinkaan kuultiin taloustoimien hälyä, tai muuta ääntä näiden neljän seinän väliltä; ainoastaan tuolla ylhäällä ullakkokamarin ikkunassa rippui kolme, neljä puista linnunhäkkiä, joissa pulmuset ja ristinokat elämöivät, ja jyrkänteellä huoneen takana kiipeili kaksi määkivää kuttua ympäri, nämä luultavasti olivat metsänvartian karjaa.
Hirschwinkelin uuden isännän oli tehnyt usein mieli lähemmin katsoa ikkunasta metsänvartian huoneesen nähdäksensä millaisella lukemisella entinen päiväläisapulainen virvoitti itseänsä tuolla vähällä loma-ajalla, jonka hänen uuttera palvelustoimensa ja maatilalla tekemänsä apu hänelle jätti, Jospa ne olivatkin ritari- ja ryöväriromaaneja, jotka olivat toistensa päällä kukkaruukkujen välissä, eivät ne ainakaan lainakirjaston asua kantaneet — sen saattoi hän nähdä aina ajotien toiselta puolen asti, joka erotti hänet vähintäin kymmenellä askeleella asuinhuoneesta. Kentiesi oli hän älykäs ja maailmaa kokenut mies, tämä metsänvartia. Oleskelipa hän paljon maatilalla, jossa piikakin, joka hoiti maitokulhoja ja haravoita, koki käyttäytyä salonkimaisesti.
Pilkkahymy huulillansa taivutti hän sivulle viimeiset oksat, jotka sulkivat hänen tiensä, kun toisen kutun menettely herätti hänen huomiotansa. Se oli nuori, solakkamainen eläin, joka vimmatusti juoksien kiiti jyrkännettä alas ja kapean ruohoston yli. Sen seuraaja kävi rauhallisesti perässä samaan suuntaan, josta nyt keveiden ihmisaskelien ääni kuului… Herra Markus polki maata jalallansa — aina vaan tuo tyttö, joka jo perinpohjin rupesi ikävystyttämään hänen oloansa metsäseudussa. Olikohan amtmannin piika ainoa naishenkilö, joka täällä eli ja oleskeli metsässä ja pellolla?
Tuolla hän tulikin aivan oikein suojelus-tilkku päässä ja suuri juurikoppa käsivarrella. Kutut juoksivat hänen sivullansa ja söivät ahneesti hänen kädestään leivänpalasta, jonka hän taskussaan oli tuonut noille pikku herkkusuille.
Herra Markus vetäysi takaperin vähän syvemmälle metsikköön, sekä asettautui ensimäisen, paksun pyökkirungon taakse, jonka keksi — hän ei tahtonut enää saattaa harmia itsellensä, kuten aikaisemmin tän'aamuna. Tyttö oli hänestä kerrassaan inhoittava ja yhtäläisellä innolla kun hän tän'aamuna oli puhaltanut tupakansavua valkoisen huivin alle, riensi hän nyt heittämään palavan sikaarin maahan ja astumaan sen päälle, ettei vähintäkään, tupakansavunhajua tuuli kantaisi maantien yli ja siten ilmaisisi hänen läsnäoloansa.
Tyttö heitti viimeiset leivänpalaiset kutuille, sekä astui matalalle rapulle lähimmän akkunan läpi katsahtaaksensa huoneesen. Huone näkyi olevan tyhjä; huolimatta hänen uudistetuista naputuksistansa ikkunaan, ei kuulunut yhtään liikettä huoneesta, ja ovi pysyi kiinni. Tässä siis täytyi olla runsaasti kärsivällisyyttä.