5.
Herra Pietari Griebel keskeytti nämät vähän huvittavat mietteet. Hän oli ollut ulkona tiluksilla ja saattoi takaisin tullessaan tyytyväisesti hieroen käsiänsä kertoa herra Markukselle, että rautatien insinöörit olivat täydessä työssä viitoen tilan niittymaille rautatien rataa — viereiset pellot saivat olla rauhassa. Radan uuden suunnan johdosta oli amtmannin Franz toimittanut oikein näytelmän. — Pietari Griebel oli sopivan matkan päässä saanut kuunnella hänen sappea kuohuvaa vastaväitettänsä sekä kaikkea hänen jyryänsä ja meluansa. Mutta rautatien rata olikin menevä suoraan hänen pihapiirinsä yli ja niin lähellä asuinhuoneen kulmaa, että tuon vanhan mädäntyneen rakennuksen muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi täytyi pudota alas yhdeksi soraläjäksi.
Tätä kuullessaan muisti herra Markus kirjeen, jonka oli pistänyt taskuunsa ja jonka hän kohtaamisensa jälkeen tytön kanssa kokonaan oli unohtanut. Hän aukasi sen ja silmäsi tuota pikaa sen sisällyksen, yhtä paljon huvitettuna kuin vihoissaankin siitä — ihmiset maatilalla olivat sentäänkin, kaikki järjestänsä, isännästä piikaan asti, parantumattomasti ylpeyden perkeleen valtaamina, kummallinen seura, naurettava sekoitus ylpeyttä, luulottelua ja hämiä!
Amtmanni ei ensinkään huolinut siitä tekoasiasta, että perillisen laillisesti saavutetun oikeuden mukaan arentitila jo yö ja vuosi sitten oli häneltä pois tuomittu. Seikkaperäisellä tavalla vastusti hän tilusten isännän sopimatonta esiytymistä rautatiekysymyksessä, jonka kautta hänelle, amtmannille, tämän arentimiehelle oli vahinkoa saatettu. Ei milloinkaan eikä millään ehdoilla suostunut hän siihen, että hänen talousrakennuksensa sioitettiin toiselle puolen huonetta, yhtä vähän kuin hän suvaitsi sitä, että hänen oma rakennuksensa jonakuna kauniina päivänä rymähtäisi kokoon sen asujain yli. — Vihdoin koski hän sivumennen muutamilla hätäisillä sanoilla sitä seikkaa, että hänen tosin vielä oli maksamatta tuo "mitätön summa", jonka hänen tuli suorittaa vuokraa, mutta hän odotti joka päivä suurempaa rahalähetystä, jonka kanssa hänen poikansa, upporikas mies Kaliforniassa, käsittämätöntä kyllä, viivyskeli — heti rahojen saavuttua, piti mainittu "turhanpäiväinen asia" suoritettaman.
"Niin, niin, siten ohjaa ja toimii herra amtmanni", sanoi Pietari Griebel hyväluontoisesti naurahtaen, herra Markuksen ilmottettua hänelle kirjeen sisällön. "Hän on juuri hauska veitikka —"
"'Hauska veitikka?' — sellaisia mukavia sanantapoja sinä aina keksit — ei, oikea suupaltti hän on", keskeytti häntä hänen rouvansa. Tämä oli juuri leikannut itsellensä persiljaa kyökkitarhasta, jolta puolen hän oli noussut rappuja myöden paviljonkiin ja ojensi nyt kouransa, täynnä persiljaa, ovesta varoittavaisesti sisään. "Älkää Jumalan tähden, herra Markus, ryhtykö siihen. Hän teidät kyllä sokaisee niin ettette kuule ettekä näe mitään. Hän luulee ikäänkuin haikara sadussa, että kun hän vaan ummistaa silmänsä ei yksikään ihminen näe, mihin nälkälinnaan hän on joutunut oman syynsä tähden. Kertomuksella pojasta Kaliforniassa kokee hän ummistaa teidän silmänne, kuten hän on tehnyt kaikille niille tyhmille ihmisille, joille hänen on velkaa. Lienee aika harakka, tuo niin vanhan petturin nuori herra poika".
"Älä nyt tee pahemmaksi, kuin se on, pikku Jetta! Eihän se muuten ole tapasi!" sanoi hänen miehensä. "Ylimetsänhoitajan rouvan kautta tiedän minä, että nuori Franz oli hyvä ihminen — ei mikään muu, kuin huoli ja harmi huonosta taloudenpidosta lahjoitusmailla ajoi hänet avaraan maailmaan. Hän lienee todellakin lähettänyt kotiin suuren kultakappaleen, mutta totta myöskin on, että hänestä ei ole sittemmin kuulunut, sekä hän on ollut kuin kuollut ja haudattu ja hänen vanha äitinsä suri itsensä sen vuoksi kuoliaaksi".
"No, nyt kuulette sen itse, herra Markus," muistutti rouva Griebel, vähän ärtyneenä ja osoitti peukalollaan puhujaan. "Ja vielä vaaditaan, että tuollainen hyödytön poika, jolla ei edes ole kynää eikä mustetta omalle äidillensä, pidettäisiin kunnioitettavana henkilönä. — Sitä saat odottaa, Pietari". Näin sanoen kapusi hän muristen ja vaivalloisesti rappuja alas viedäksensä persiljan keittiöön.
Herra Markus mittasi askeleillaan lakkaamatta paviljongin lattiaa sittenkin kuin Pietari Griebel oli lähtenyt huoneesta ja mennyt vieressä siaitsevaan lehtimajaan, johon hänen rakas tyttärensä oli tuonut hänen suuruksensa: voita, leipää, palanen makkaraa ja lasillisen kullanloistavaa Nordhäuser viiniä.
Amtmannin kirjeen kautta oli perinnönkysymys, jonka sattuma oli ohjannut nuoren kartanonomistajan käsiin, astunut uudelle tolalle. Vielä saman päivän aamuna oli hän luullut helposti voivansa panna edesmenneen tätinsä ilmeisen toiveen toimeen, vähän ennen lähtöänsä keskustelemalla asianajajansa kanssa, sekä parilla kirjeellä Berlinistä, jonka kautta hänelle niin vastenmielinen persoonallinen yhteensattumus asianomaisten kanssa ei olisi tullut tarpeelliseksi. Mutta nyt ilmautui uusi henkilö näkymölle — löytyi vieläkin yksi henkilö, poika, josta vainajan sanottiin pitäneen hyvää mieltä, eikä häntä sentään testamenttimääräyksessä sanallakaan mainita. Oliko hän kentiesi mieleltään yhtä heikko ja helläsydäminen kuin äitinsäkin ja yhtä vähän kuin tämä pystyi vastustamaan amtmannin omavaltaisia ja hillitsemättömiä tapoja ja mieltä, ja oliko vainaja aavistanut, että perheen viimeinen turva ei hänenkään kädessänsä olisi vakuudessa?