"Taivaan Jumala, tosin on minulla kärsivällisyyttä, mutta ajan pitkään kiukuttaa ja suututtaa se ihmistä kuitenkin, niin että on harmista halkeamaisillaan, kun ei ihminen mitään käsitä, vaan yhä elää, ikäänkuin kassa-arkku olisi yhtä täynnä kuin entisinä hyvinä aikoina".
Surullinen hymyily tuli nuoren tytön huulille. "Saatammeko antaa sitä Fritz?" Hän nauroi heikosti. "Kaiken loma-aikanne istutte luonnontieteellisien kirjojenne ääressä, ettekä sentään tiedä ettei vesi alusta ensinkään tahdo nousta vuorta ylöspäin — vanhoja tapoja ja tottumusta voi yhtävähän…"
"Hiljaa", keskeytti tyttö hänet äkkiä käskevällä liikkeellä. "Meidän kummankaan ei sovi tuomita häntä, meidän on vaan muisteleminen hänen hyvyyttänsä ja huolenpitoansa. Tässä", — sanoi hän, käärien pitsin auki — "on vielä vähän arvokasta, kalliita, vanhoja pitsiä. Minulle on vakuutettu, että ne ystävien kesken ovat vähintäin kahden kymmenen taalerin arvoisia — Baruch Mendeliltä emme voi toivoa enempää kuin puolet siitä summasta".
"Jos hän ylipäänsä ensinkään tahtoo ryhtyä asiaan", lausui mies olkapäitään kohauttaen luoden epäilevän katsannon noihin näennäisesti arvottomiin kutomuksiin. "Ne kaksi silkkihametta ja shaalin osti hän tosin, se olikin toista kuin tämä kapine, jonka voi puhaltaa pois, Minä luulen, että hän rupeaa nauramaan minua. Ennemmin sittekin pari hopealusikkaa, luulisin".
"Viimeiset!" huudahti tyttö liikutettuna. "Mitä ajattelettekaan? Asettaisinko tinalusikat heidän lautasilleen? Se ei tapahdu niinkauvan kun voin liikuttaa kättä ja jalkaa. Te ette ymmärrä, Fritz, tätä asiaa", jatkoi hän tyynemmästi; käärien pitsit kokoon ja ojensi ne hänelle. "Menkää vaan suoraan juutalaisen luo, hän ymmärtää yhtähyvin pitsien kuin kultakalujenkin arvon… Onko teillä huomenna aikaa ja kenties omia asioita kaupungissa?
"Kuinka lieneekin, — kyllä aikaa saan siihen matkaan. Te tiedätte…"
"Niin minä tiedän, te olette rehellinen, peripohjin hyvä ihminen".
Tämä yksinkertainen, mutta hellällä äänellä lausuttu kiitos, näkyi saattavan hänet hämille. Hän nosti kömpelösti kätensä lakkiinsa sekä veti ja tempasi sen lippua. "Te olitte tänään mukana kun rautatien rataa viitotettiin", sanoi hän kääntääkseen keskustelun toisaalle.
"Niin — kuten voitte arvata syntyi sen vuoksi myrsky ja rajuilma meillä. Tämä päivä ylipäänsä on ollut kauhea päivä". Tyttö vaikeni ja pusersi alahuultansa hampaiden väliin.
"Niin luulen. Mutta suoraan naurettavaa se on kuitenkin, kun vanha herra noin kiihtyy siitä jutusta. Se saattaa toki olla hänelle aivan yhden tekevä, miten rata menee pihapiirin poikki, tai tuskin hän kuuleekaan veturin menevän huoneen nurkan sivu. Uusi omistaja tehnee pian puhdasta siellä — no niin, hänellä on täysi oikeus siihen".