"Niin, tosin — täysi oikeus", lisäsi tyttö jonkinlaisella katkeruudella äänessä, ja olkapäitään kohauttaen. "Mitä se häntä liikuttaa, miten ennen on ollut".
"Niin, niin, taivaan Jumala, niin! Mitäpä sellainen, nuori, käskevä tuittupää huolii vanhasta ystävyydestä, jonkalaista ei milloinkaan ole saanut nähdä. Ei hänestä saata sitä luullakaan. Minä näin hänet eilen sivumennen — kaunis mies, muhkea ja rivakka! Tosin on hänen olennossaan jotain kömpelöä karkeutta, joka enemmin pysyy raha-arkun herroissa kuin vanhassa aatelissa — entisenä upseerin palveliana tunnen kyllä sen laadun. Hän seisoi Griebelin kanssa sahamyllyn vieressä, jonka hän rakennuttaa uudestaan — no, se vanha huone onkin hyvin lahonnut".
Tyttö kääntyi pois ikäänkuin olisi tuskin kuullutkaan mitä Fritz kertoi sekä otti valkoisen huivinsa rahilta pannaksensa sen päähänsä.
"Mutta kaikissa kohdin käy Hirschwinkelin uusi järjestys mielelleni", jatkoi Fritz. "Maatilan huone ei seiso juuri vakavammalla perustuksella kuin sahamyllykään — hyvä keino tehdä riidan lyhyeksi".
"Hän tehköön vaan", sanoi tyttö katkeruudella, kuumeen tapaisella kiireellä solmiten huivia leukansa alle. "Lähettäköön hän meidät kerjäämään! Menköön aina vaan alaspäin. Minä vaivaan kuitenkin yötä päivää päätäni miettiäkseni, miten saattaisimme viedä sairaan mukanamme —". Näissä sanoissa loppui tytön ääni.
"Mutta sehän on helpoin asia", tuumi hän partaisten kasvojen sydämmellisesti hymyillessä. "Pidättekö minua sellaisena jänisraukkana, etten edes voisi kantaa tuota kuihtunutta heikkoa vaimoa käsivarrellani? Penikulmittain tahtoisin häntä kantaa, tuota hyvää, vanhaa rouvaa, eikä hän ole siinä tunteva järkähdystäkään jäsenissään. Eikä läheskään niin pitkä matka ole sieltä tänne. Kaunis kulmakamari etelää kohti on suuri ja valoisa — sinne voimme asettaa hänen vuoteensa, silloin hänellä on näkyala viheriään metsään kahdelta puolen; se on tekevä hänelle hyvää. Ja vanha herra istuu tämän akkunan ääressä paljon paremmin, kuin maatilalla; tästä matkustaa ja tullee toki aina toisinaan joku ihminen sivuitse — maatilalla ei hän näe muuta kun aukean pihapiirin, jossa vaan muutamat jälelle jääneet kanat kaakottavat ja kuoputtavat".
"Fritz, te olette uskollinen kuin kulta, mutta —".
"Ja ullakkokamari tuolla ylhäällä", jatkoi hän tarkkaamatta tytön vastaväitettä, sekä osottaen peukalollaan sitä ikkunaa, jonka äärellä linnun häkit riippuivat — "se on kauniin huone koko rakennuksessa. Sinne asetutan pienen kamiinan ja sitten voi eräs nuori neiti istua siellä suven talven maalaillen ja lomahetkillään ansaita kauniisti rahaa. Ei ole siis mitään vaaraa tuosta kerjäämisestä, ei vielä pitkiin aikoin… Pitää aina päänsä pystyssä — se on pääasia".
"Niin, sen aionkin tehdä", sanoi tyttö vakavalla äänellä eikä ilman jotain uhkamielisyyttä. "Oikulliselle kohtalolle käynee vaikeaksi urheuteni masentaminen. Vielä en tiedä, mitä sielun väsymys on ja tunnen nuoruuden rivakkuuden jäsenissäni… Eikä kukaan ole milloinkaan minusta näkevä, että se itsetuntoisuuden kipenä, jonka omaan, joskus ei tahdo mukautua, kuten sen tulee ja täytyy. — Muuten olettehan te, Fritz, täällä, uskollinen turvani".
Hän tarttui juurikoppaan. "Nyt täytyy minun mennä kotiin — siellä odottaa minua vielä paljon työtä. Sitäpaitsi täytyy minun vielä sioittaa — kipeä raukan tulee ja pitää huomiseksi saamaan pestyt, vuoteen uutimet, mutta puuvarastoni on lopussa —"; hymyily liiti ikäänkuin päivänen hänen kasvoillensa — "ja siksi otan tämän hirveän suuren kopan mukaani".