"Hyi, mitä nyt — tuolla on taasen hieno vieras maantiellä!" huudahti hän tulisesti ja osoitti ojennetulla kädellä olentoa, joka, selkä nojolla pyökkirunkoa vastaan makasi pitkällään raitioiden poikki. "Kauheita aikoja nämät! juopuneita käsityöläis-kisällejä makaa kuin kärpäisiä tiellä ja täytyy oikein varoa, ettei sotkisi jotakuta kuoliaaksi niistä. Ennen ei niin ollut! Ja jospa itsekin kymmenen kertaa olisitte tehtailija, herra Markus, niin sanon kuitenkin — tehdas olo on tähän syypää ja tuo ikuinen sodan humina ympäri maailmaa. Siksi täytyy niin monen kuljeksia ympäri, vaikkei tahtoisikaan ja sillä tiellä oppivat paheita koko hirmuisuudessaan, tietämättä, miten se on käynyt. Ja sitten jälkeenpäin melutaan pahennusta vastaan ja komennetaan kääntymään — ah niin, täysinäisellä vatsalla käy sellaisia lörpötteleminen".
Sill'aikaa olivat tulleet lähemmäksi maassa makaavaa. Herra Markus kumartui alaspäin ja katsahti henkilöön, joka vaivalla kohotti väsyneitä silmälautojansa luodaksensa aran, hämmästyneen silmäyksen puhujaan, vaaleihin kasvoihin. "Mutta mies ei ole ensinkään juovuksissa", sanoi herra Markus, tarttuen tämän vetelästi riippuvaan käteen koetellaksensa valtimon tykytystä.
"Sieluni kautta, niin minäkin luulen! Laupias Jumala minä puhun uusista perunoista ja tässä nääntyy ihminen nälästä. Niin, niin, minä sanon aina: Jumalan lahjat ovat ihmeellisesti jaetut tässä maailmassa".
Hän pisti kätensä hameensa taskuun ja otti sieltä sämpylän, jonka hän pisti miehen suuhun. "Havaitkaa, rakas ystävä ja purekaa oikein tästä — se tekee teille niin hyvää, kun uutta öljyä lamppuun kaadetaan".
Heikko puna levisi väsyneen poskille, kun äsken sana "nälkä" mainittiin ja hän kohotti kättänsä väsyneesti kieltäen.
"Älkää vastustako, kuten joku neitsy", torui rouva Griebel vihastuueena. "Tuhannen askeleen päästä näkee, että olette nälissänne ja sentään tahdotte uskotella meitä, että olette syönyt vasikanpaistia päivälliseksi… Syökää vaan sämpylää. Se auttaa teitä juuri niin paljon jaloillenne, että voimme viedä teidät kotiin meille. Siellä on minulla vielä päivällisistä voimakasta ja hyvänmakuista lihanlientä ja hyvän vuoteen saatte kanssa".
"Koettakaa syödä", pyysi herra Markus häntä ystävällisesti. Sitten otti mies leivän, eikä voinut ensimmäisen suupalan jälkeen enää hallita itseänsä; hän söi sanomattoman ahneesti ja näytti unohtavan kaikki ympäriltänsä.
Hän oli nuori mies, tuuhealla ja pitkällä, rinnalle riippuvalla vaalealla parralla, joka vähän vivahti punaiseen. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta huomattiin, että hän piti siisteyttä arvossa — uudesta lumivalkoisesta paperikauluksesta oli hän kentiesi antanut viimeisen roponsa.
"Niin, niin vaimo raukka kotona ei tiedetä miten monta kertaa saattaa käydä", sanoi rouva Griebel tunnon ilmeisesti nyykäyttäen syöjälle päätänsä. "Äidistä ei ole mikään vuode kyllin pehmeä, ei mikään ruoka kyllin voimakas lapsellensa ja sitten…"
Hän vaikeni ehdottomasti, sillä niin pian kuin heikkous myönsi tarttui nuori mies hattuunsa, joka hänen uupuessaan tielle, varmaan oli pudonnut hänen päästänsä, sekä painoi sen leveän röydän syvään otsalle, ikäänkuin tahtoisi salata kasvojansa ympärillä seisovilta.