"No, no, nuori mies, älkää siitä heti niin pahastuko", sanoi rouva Griebel hiljaisella tavallaan, jota ei mitään häiritä voinut. "Moni on jo ulkona maailmalla kerjännyt vierailta ihmisiltä tai paastoavalla vatsalla viettänyt yötänsä maantien vieressä ja sentään sittemmin päässyt äveriäänä miehenä oman kolttonsa alle. Tämä ei teille haitaksi, jos muutoin olette säädyllinen ihminen… Ja nyt tahdomme koettaa, jos saamme teidät jaloillenne".
"Minä olen ollut kuusi viikkoa sairaana sairashuoneessa", mutisi outo tuskin kuultavasti "ja tulen —".
"Niin sen näkee päältänne, että olette ollut kipeä", keskeytti rouva hänet, "ja mistä tulette tai mitä vielä aiotte, emme ensinkään tarvitse tietää. Te jäätte kartanoon yöksi — vähän unta tarvitsette yhtä hyvin kun sitä Jumalan lahjaa, jota nyt olette saanut ja huomenna katsomme mitä vielä tarvitaan… Rohkeutta siis! No, koetammeko nyt!"
Hän tarttui voimakkaasti sairaan toiseen käsivarteen, herra Markus auttoi toiselta puolen — nuori mies pääsi jaloillensa, mutta oli toki vielä liian heikko tuetta mihinkään liikkumaan. Aivan tahdotonna antoi hän taluttaa itseänsä, mutta että hän silloin kuitenkin täysin tajusi surkean tilansa, huomattiin tuosta salaisesta epätoivosta, joka hänen kasvoillansa näkyi.
Lavealla niityllä asuinrakennuksen edustalla oli heinää niitetty. Tuoreen heinätuoksun suloiset höyryt täyttivät ilman; kaksi talon piikaa haravoivat heiniä pieniin rukoihin.
Suu ammollaan pysähtyivät he työstänsä, kun tuo omituinen seura hitaasti läheni ja Louise, joka vaaleanpunaisessa hameessa seisoi portilla, katsellen äitiänsä, juoksi pelästyneenä ja sellaisella kiireellä tulijoita kohti, että hänen pitkät, rippuvat, pellavankeltaiset hiuspiiskansa selässä hyppelivät.
"Äiti, onko mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi hän värisevällä äänellä ja hänen kauniit siniset silmänsä katselivat säälillä ja samalla pelästyneenä hatun leveän röydän alitse.
Nuoren miehen partaiset kasvot punastuivat tämän katseen edessä, ja yli inhimillisellä ponnistuksella koki voimakkaammin oikaista itsensä ja käydä yksin — mutta turhaan.
Rouva Griebel huusi nyt toista töllistelevää piikaa tulemaan omalle paikallensa avuttoman vieraan vieressä, että hän itse voisi pitää huolta, mitä talossa tarvittaisiin asettaa järjestykseen sairasta varten. Tyttö astui tosin muutaman askeleen lähemmäksi, mutta mutisi ja vastasi ylpeästi, ettei yksikään herrasväki vielä ole vaatinut hänen korjaamaan kerjäläisiä maanteiltä ja kotiin viemään päihtyneitä käsityöläis-sälliä, ikäänkuin se prinssi olisi — hänen hameensa oli äsken pesty, eikä hän tahtonut sitä sokaista.
Huokaava ääni tunkeusi vieraan rinnasta.