Tämän äänen kuultuansa ojensi Louise heti pyöreän valkoisen kätensä samarialaisen palveluksen ottaaksensa.
"Mene tiehesi, pikku kananpoika", sanoi rouva Griebel, eväten hänen apunsa puoleksi nauraen ja kuitenkin hellällä ja ihastuneella katseella ainoan lapsensa solakkaan ja sievään vartaloon. "Sinäpä tässä nukenkäsinesi oikea oletkin — on ikäänkuin varpusenpoika tulisi hypäten tänne. — Kiirehdi, lapseni, ja juokse kuitenkin kotiin, aseta päivällinen soppa tulelle ja pane uudet hurstit suurelle vuoteelle sotilaskamarissa! — Ja sinun kanssasi tahdon vielä tänä iltana puhua pari sanaa", huusi hän tuolle ynseälle piialle, joka taasen oli ottanut haravansa. "Tästä päivästä neljän viikon takaa ei sinulla ole mitään tekemistä Hirschwinkelissä — sen tiedät."
Puolen tunnin päästä lepäsi väsynyt vieras hyvällä vuoteella. Suurien valoisien akkunain läpi niin sanotulle sotilaiden majoitus huoneessa alakerrassa katseli viheriä päärynäpuu pihalla huoneesen, iltatuuli hiljaisin henkäyksin puhalsi metsän yli ja täytti siistin kamarin vilvoittavalla metsän tuoksulla. Kalkkunakukot oli viety levolle ja muurilla, joka eroitti molemmat pihat, istui ainoastaan valkoinen kissa pesten itseänsä.
Ensi kerran oli herra Markus itse ottanut avainkimpun altaanihuoneen seinäkaapista ja mennyt ylimetsänhoitajan rouva-vainajan viinikellariin sen pimeistä loukoista tuodaksensa pullon kallista vanhaa viiniä, jota oli hankittu ainoastaan köyhien ja tarvitsevien sairaiden tarpeeksi. Kipeä vieras oli syönyt ja myöskin juonut madeiraa, mutta ei ainoatakaan hymyä tullut hänen huuliltansa ja jota enempi ruoka ja juoma palautti jo puoleksi kadonneet elonhenget terveesti virtailevaan vereen, sitä epätoivoisemmalta näytti hän. Hänen katseensa, odotusta täynnä, oli kiinitetty avonaiseen ikkunaan ja herra Markus ajatteli itseksensä, että tuon ihmisraukan ensimäinen voiman ponnistus omin päin olisi hyppäys matalasta ikkunasta: hän katoisi, näyttämättä enää milloinkaan itseänsä, niin pian kuin mahdollista olisi, armeliaista sydämistä, jotka oli kohdannut, poistaaksensa oman ja kurjuutensa muiston.
Sillä välin otti yli voimainsa vaivattu luonto hetken perästä ulos oikeutensa ja hän vaipui syvään uneen. Herra Markus jätti huoneen ja meni puutarhan huvimajaan, johon rouva Griebel oli valmistanut hänelle illallisen. Hän söi ainoastaan vähäisen ja muisti harmikseen pientä ruisjauhoista lämmintä leipää jota metsän vartialla nyt oli pöydällä edessään …
Kuinka uskollisesti ja sydämmellisesti nämät ihmiset kuitenkin kaikessa köyhyydessään pitivät toisistaan huolta! — Rouva Griebel oli hyvä sydämminen, reipas vaimo, sydän oikealla paikalla, mutta "pienet raudut" ja "pienet perunat" maksoivat kuitenkin hänen omat rahansa, sillä totta tosiaan ei sahuri ollut hänellä paljaasta rakkaudesta luopunut kalastaan, yhtä vähän kuin linnan puutarhuri varhaisista perunoistaan. Kiusallisuuksien mitan täytteeksi sattuivat molemmat piiat haravoillaan juuri nyt tekemään työtä ulkopuolella sitä talon sivua, milt'ei aivan alapuolella huvimajaa ja lörpöttivät aivan lakkaamatta. "Sinä saat sanoa mitä tahdot — se on minulle yhden tekevä, jossa akka on minun epuuttanut tahi ei!" sanoi röyhkeä piika, joka samana iltana oli epuutettu palveluksestaan. "Se joka osaa tehdä työtä niinkuin minä, saapi milloin tahansa itselleen toista isäntäväkeä —".
"Mutta tähän aikaan", tokaisi toinen, "ei koko Tillrodassa ole yhtään vapaata paikkaa. Pisemmällä eteenpäin voisi myös tapahtua, että saisit luvan ottaa itse palveluspaikan sellaisten ihmisten luona, kuin nuo tuossa maatalossa — ei ropoakaan palkaksi ja oikea härjän työ pellolla". — "No mitä sitte — sillä joka nyt on siellä, ei kaikissa tapauksissa ole erittäin paljo ollut. Metsän vartia auttaa häntä, silloin kun voi — hän voi nauraa kaikelle. Ja palkan kanssa ei myöskään liene niin pahoin asiat, kuin ihmiset puhuvat. Kenellähän aina on kauniit ja somat nahkakengät jalassa niinkuin minä olen voinut nähdä, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä väistyy tieltä ihmisien edestä ja käyttää itsensä, niin kuin sellaisilla ihmisillä kuin me, olisi rutto vaatteissa". "Niin luulotteleva ja ylpeä hän on", todisti toinen. "Tahtoisinpa nähdä, kuinka hän käyttää itsensä, kun hän kerran istuu tuolla ylhäällä metsänvartian huoneessa Grafenholzissa. Hänellä on onni. Tuollaisen kuljeksia-naisen pitää jäädä siihen lämpöiseen kauniisen rakennukseen".
"Kernaasti minun puolestani! Mitä minuun koskee koko seura, kun olen poissa Hirschwinkelistä?" mutisi epuutettu piika vihaisesti heittäen haravan täynnä heiniä lähimmälle suovalle. "Onpa vaan akan tuhme-vehkeet, jotka minua harmittavat. Tuossa hän toi tänne ensimmäisen parhaan maantiekuljeksian, joka oli paneutunut tielle, raastaa hänet mukaansa, tekee hänelle vuoteen, niin kuin hän olisi kapalolapsi ja sitte kaadetaan hänen oluttorveensa parasta viiniä, mitä tapasivat kellarissa ja kaikki antaa hän tietysti itselleen hyvän maistua. Meitä nuuskitaan aivan kun olisimme koiria, jos ovi joskus sattuu auki jäämään, muka varkaina — ja sen sijaan he itse tuovat veijaria huoneesen. Minä nauraisin itseni kuoliaaksi, jos huomenna saisi kuulla, että hän olisi pistänyt jotain mukaansa taskuihin — sen soisin akalle. Se kepponen olisi kymmenen taalerin arvosta".
Herra Markus löi akkunan kiini majassa, niin että ruudut helisivät, ja molemmat pärjääjät painoivat itsensä, niinkuin pelästyneet peltopyyt, likempien heinäsuovain taakse ja haravoivat niin uutteraan kokoon jäljellä olevat heinät, etteivät paljaasta uutteruudesta enään saaneet sanaakaan huuliltansa.
Tämä oli vaan hiljainen pieni sopukka metsässä, vähäpätöinen ala maasta, eikä tässäkään kateus, pahuus ja kaikki muut ihmissielun pahat mahdit, jotka vallitsevat suurella mailman näyttämöllä, sallineet suloisen rauhan kerraksi lyödä siipiänsä kokoon levähtääkseen.