7.
Hyvin varhain seuraavana aamuna alkoi liike ulkopuolella kartanoa. Herra Markus näki akkunasta pienoisen, kauniin Louisen kävelevän edes ja takaisin vast'ikään korjatussa heinässä. Hän oli puettu vaaleaan aamunuttuun ja hänen vahva, keltainen tukkansa piiloutui valkoiseen hiusverkkoon sinisillä nauhoilla.
Nuori tyttö etsi nähtävästi jotain, jonka oli kadottanut. Hän lykkäsi sivulle ohuen heinä-vaipan, jonka yötuuli oli levittänyt sinne ja tänne niitylle ja vieläkin pudisti likeisimpiä heinäsuovia. Molemmat piiat, jotka samalla olivat menossa pellolle — heillä oli kummallakin peruna-kuokka kädessä — seisoivat lähellä ja nauroivat.
"Ettekä te olleet jalallannekaan eilen illalla koko niitulla, neiti Louise — minun pitäisi kuitenkin tietämän sen", sanoi epuutettu piika. "On vaan ajan hukka että te haette sitä kauvemmin! Niin sokea ei kumpikaan meistä ole, että olisimme haravoinneet pois muistorahan — tuollainen kulta-tukaati kiiltää kyllä tarpeeksi ja kyynärän pitkää samettinauhaa ei kukaan elävä ihminen voi luulla kuivaneeksi heinän korreksi… Sitä paitsi kuulin omilla korvillani, kuinka te sanoitte äidillenne, että eilen illalla niin kuin tavallista olitte panneet muistorahan kristalli maljaan piironkilla. Ja siiloin se ei olis, jumala tietäköön (kaiketi) totta, mitä kaikki talossa sanovat, kenenkään muun ei voineen viedä tukaattia, kun sen — no niin, enpäs toista kertaa polta kieltäni". "Onpas se hyvin rumasti sinulta tehty, Rosa", puhkesi nuori tyttö milt'ei kiivaasti — lapsellinen ääni taisteli kuuluvasti tunkeuvaa itkua vastaan. "Ihminen, jolla on niin rehelliset kasvot, ei varasta — niin pahaa en sitä paitsi luule kenestäkään".
"Vai niin? Mitä varten hän sitte korjasi luunsa niin nopeasti? Niin varhain ja sanomatta edes kiitostakaan. No kernaasti minun puolestani! Mitä se minuun koskee? Se voi olla minulle yhdentekevä kenenkä taskussa muistoraha piiloutuu — minulla sitä ei ole".
Sitte hän heitti taas kuokan olalleen ja meni kumppaninsa kanssa tietä pitkin ohrapellon vieritse, mutta Louise kääntyi pahoilla mielin kotiin.
"Niin katsokaas herra Markus, sellaista sitä saa, kun tahtoo toiselle hyvää", sanoi rouva Griebel, kun tämä tuli alas katsomaan rouvaa kyökissä. Rouva sotki paraikaa erästä hienompaa taikinaa pienessä kaukalossa, ja ollen kaikella muulla kun hyvällä tuulella.
"Mieheni nauraa minulle siitä, että pahastun tästä ja vieläkin kysyy minulta — kyllähän tiedätte mikä vanha tuhma ilvehtiä hän on — jos olisin toivonut edes saadakseni pienen suutelon kädelleni kiitokseksi hyvästä yösiasta sotamies-kamarissa. No niin, matkoissaan hän on, tuhma ihminen. Hänen on täytynyt ensimmäisen kukon laulun aikana hypätä ulos ikkunasta, ja sitte takapihan kautta mennyt eteenpäin. Kauniisti se ei ollut tehty sellaiselta nuorelta pojalta, jota ei edes oma äitinsäkään olisi paremmin hoitanut ja palvellut kuin hänelle täällä tuli osaksi — senlainen tylyys voipi harmittaa.
"Ja nyt teki Louise vielä sen kepposen, että hukkasi kauniin tukaatinsa, jonka oli saanut ylimetsän hoitajan rouva-vainajalta lahjaksi, ja, johon hän antoi juottaa renkaan, jotta sitä voisi kantaa nauhassa kaulalla. Rahan katoaminen ei ole sentään ikävin kohta asiassa; vaan talon palveliat sopottelevat, että olisimme itse tuoneet varkaan huoneesen — tuo tuhma joukko nauraa meille ja se vahingoittaa arvoamme".
"Niin meidän olisi pitänyt antaa riidan siemenen olla vielä maantiellä", tuumi herra Markus ilkamoisella hymyllä.