Vieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä saadaksensa täydellisen yleiskatsahduksen tuosta kauniista maaseutukuvasta, mutta hän ei näyttänyt tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen, huolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi kohdussaan sisältää, sillä luodessaan ihastuneen katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen jalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini kiilattuna sen petäjärungon, joka muodosti laiturin äärimmäisen syrjän, ja lähimpänä olevan palkin väliin.

Pieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä, näyttäen kaikkia kärsimättömyyden ja harmin merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä, mutta sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei ollut edes kävelykeppiä apunansa, johonka olisi voinut nyt tarpeellisessa perinpohjaisessa voimain ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän harmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa ja katsoi ympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa yksinäisessä laaksossa kuitenkin näytti sangen mahdottomalta saada.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö sahamyllyn kulmasta ja ohjasi askeleensa siltaa kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa äsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti toisella, ylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min nähdä voi, otaksui hänen palvelustytöksi, nuoreksi, kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti tuntevan jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa nopea käyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan huomattuansa.

"Hei, kuule, riennä vähän lapseni", huusi hän kärsimätönnä tytölle.

Tämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.

Sillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain äärettömästä moukan tyhmyydestä sekä teki taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle lienee selvinnyt nähdessään nämät hänen ponnistuksensa, ettei tässä mitään pelättävää ollut, vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva ihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni hänen luoksensa.

"Kas — ettäs jo huomasit, etten minä mikään ihmissyöjä ole", sanoi hän, lähemmin tyttöä tarkastamatta. "Ja nyt sinun täytyy auttaa minua pintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso vakavana, että saatan panna käteni olkapäällesi".

Tyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta, mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi nojata häneen, huomasi hän, miten tyttö salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren heinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin — miten naurettavaa! — talonpoikaistytöllä oli arka iho. — Hän pysähtyi liikkeessään ja veti kätensä takaisin. "Etkö tahdo?" kysyi hän hyvällä tuulella.

"En — — oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä hänen renkinsä tule kotiin ennen iltaa ja vaimo myllyssä on heikko ja kipeä".

"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun ketunraudoissa, pysyä pintehessä, ellet sinä armahda minua".