Hän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen tuon suuren, valkoisen huivin alle, jonka hän auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä yli ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas eteenpäin, kuten leveä hatunräytä ja varjosti aina tuntemattomuuteen asti otsan ja nenän. Kasvojen ala-osa taasen vielä enempi katosi tuon solmitun huivin paksuihin laskoksiin: — jos hän oli kaunis vaiko ruma, jäi siis selville saamatta.
"Niin, pikku-häveliäs, tässä ei muu auta. Sinun täytyy suvaita", lisäsi hän pidätetyllä pikku-hymyllä. "Otaksu olevasi laupeuden sisko ja tee se kristillisestä rakkaudesta".
Tyttö oli vaiti ja nojasi vasemmalla kädellänsä lantiotansa vastaan saadaksensa enemmin voimaa asemalleen. Hän oli pitkä, solakka, kaunisvartaloinen tyttö ja seisoi lujana kuin muuri, kuu toinen nyt, kädellään nojautuen hänen olkapäähänsä, koki äkkinäisellä nykäyksellä vetää jalkansa pintehestä. Heikko valitus, pieni, puolinainen kirous hampaiden välistä kuuluivat tytön korviin; sitten juoksi pinteessä ollut, äkkiä vapautettuna keskelle siltaa ja polki jalallansa useita kertoja tullaksensa vakuutetuksi, että kärsinyt jalka oli vahingoittomana.
Sill'aikaa läksi tyttö edelleen.
"Odota — sana vielä", huusi hän tytön jälkeen.
"Ei ole aikaa. Kala pahenee", vastasi tämä huoletonna käyden eteenpäin. Puoleksi kääntyen näytti hän, että hänellä oli pieni verkko, jossa oli yksi mullo, oikealla käsivarrellaan riippumassa.
"Eikö sitä sellaisessa tapauksessa olisi mahdollista palkita, miten?"
"Ei!"
"Ei? — Siis ei… Mutta miten on kiitollisuuteni laita?" —
"Pitäkää se itse!"