"Vai niin! — Sinä olet lyhyt-nokkainen, lapseni", nauroi hän, pistäen taskuunsa takaisin silkkihuivin, jolla oli pyyhkäissyt viimeisenkin tomuhiukan sattuneesta jalastaan. Heti oli hän tytön rinnalla.
"Minusta näyttää", lausui hän, "ikäänkuin piileisi tuon ruman huivin alla hiton uhkamielinen pää. Mutta miten kävisi, jos olisin yhtä kova kuin sinäkin, enkä ensinkään tahtoisi apuasi lahjaksi?"
"Sitten teette paraiten, että heti käännytte takaisin paikallenne sillalla".
Hän pyrskähti kovaan nauruun ja koki vielä kerran uteliaana, heittää silmäyksen varjostavan huivin alle. Tytöllä oli synnynnäistä sukkeluutta; "moukan tyhmyyttä" ei varmaankaan ollut enempää hänen kasvoillansa, kuin huulillansakaan. Tyttö käänsi äkkiä päänsä sivulle ja hänelle jäi vaan tytön vartalon tarkastaminen. Tyttö oli karkeasti puetettuna. Vanhasta hameesta olivat hiat pois ratkotut ja niiden oli täytynyt tehdä tilaa liinakankaisille hioille, jotka pitkinä ja lumivalkeoina ulottuivat aina käsivarsien yli. Rintaa ja selkää peitti rääsyinen, monesti pesty pumpuli-huivi; kovaksi tärkätyn, sinisen esiliinan kankeat laskokset kaikkea muuta paitsi kaunistivat hänen vyötäisiänsä ja lanteitansa. Epäilemättä kuului tyttö palvelusväen luokkaan. Hameella, vaikkapa muutettu ja työpuvuksi alennettukin, oli kuitenkin sellainen leikkaus, jollaisia kaupungeissa pidetään sekä johti se varmaankin alkunsa emännän vaatevarastosta.
"No, sitten tahdon minä samarialaispalveluksestasi edes puristaa kättäsi".
Hän veti reippaasti hansikan oikeasta kädestään, valkoinen, roteva käsi, kaunis kantasormus sormessa ja ojensi kätensä tytölle.
"Minun käteni on kova", lausui tämä, vetäytyen takaperin. Oikean kätensä, josta kalanverkko rippui, hautasi hän samalla oikein syvälle esiliinansa poimuihin.
"No niin, senpä olisi minun pitänyt ymmärtää", vastasi hän leikillisesti. "Ohdakkeet Thüringissä pistävät, jos niihin kosketaan, sen huomasin jo tuolla sillalla. Palveletko tuolla myllyllä?"
Tyttö oli hetken vaiti, sitten vastasi hän: "Myllysahurilla ei ole varoja pitää ensinkään piikaa. Hän on vuokrannut myllyn, se kuuluu Hirschwinkelin kartanoon". — Sitten kiirehti hän askeleitaan ja meni tietä eteenpäin suorana kuin mänty metsässä, tukien heinätukkulaa, jota hän kantoi päänsä päällä ja katsomatta oikealle tahi vasemmalle. Hän näytti peittämättä, ettei hänellä ollut halua enempi tutkituttaa itseänsä.
Tuo maaseutulaisen suvaitsemattomuus näytti suuresti matkustajaamme huvittavan. Hän oli vielä nuori mies, joka keveellä kävelyllään ei jäänyt tuumaakaan tytön jälkeen.