"Siis kuuluu mylly kartanoon", toisti hän kysyvällä äänellä. "Mutta, näetkö, näetkö nyt tiedän myöskin, mistä olet kotoisin. Tämä tie johtaa suoraan Hirschwinkelin asuinrakennukseen?"
"Se johtaa myöskin maatalolle".
Hän seisahtui hetkeksi. "Niin, tuo pieni, kartanoon kuuluva arenttitila, jota häverikköön joutunut amtmanni vastoin lakia ja oikeutta pitää hallussaan".
Tässä kääntyi pää heinätukkulan alla ylpeästi ja pikaisesti liikahtaen häntä kohti. Kasvojen ala-osa kohoutui samassa huivin laskoksista ja silmänräpäyksessä näki vieras pienen, kauniin suun vaaleanpunaisine huulineen, joiden ympäri viha piirsi viivojaan.
"Minä olen amtmannin luona", lausui tyttö, ikäänkuin kerrallansa katkaistaksensa hänen puheensa. Tuo orjuuden ikeessä oleva eläinraukka oikein uhkasi.
"Mitä hittoja — sitten olenkin oikein loukannut sinua, sinä varmaankin pidät isäntääsi suuressa arvossa?"
Tyttö oli vaiti, uhkamielisyydestä kuten näytti.
Hän hymyili salaa. "Sinä olet minusta omituinen, sinä. Mutta palvelethan sinä amtmannilla! Se on jotain; mutta tiedätkö, sen vuoksi onkin minulla valtaa ylitsesi".
Tyttö vetäytyi ehdottomasti takaperin.
"Niin, niin — suoraan sanoen; minä voin pitemmittä mutkitta ottaa sinulta tuon heinätukkulan, voin ottaa huivisi pantiksi, ellet saata todistan isäntäsi täyttä omistusoikeutta siihen niittyyn, josta äsken niitit heiniä. Hän ei maksa vuokraansa, vaan ottaa sentään hyötyä maalta, joka enemmän kuin vuosi ja päivä sitten ovat häneltä pois tuomitut. Mitä sinulla on nyt tähän vastaamista?"