Aluksi ei tyttö näyttänyt saavan sanaakaan suustansa, mutta sitten lausui hän matalalla äänellä: "että teidän täytyy olla Hirschwinkelin uuden herran".
"Se minä olenkin. Etkö nyt jo huomaa, että sinulla on paljon syytä olla hyvä minua kohtaan".
"Minun — teitä kohtaan?" Rajaton liikutuksen tunne näytti kulkevan tytön koko olennon läpi.
"Älä pelästy", nauroi hän. "En minä ole mikään huono ihminen; päin vastoin — nyt en ensinkään ota vastaan tuota kovaa kättä, joka äsken niin ylpeästi minulta kiellettiin tuolla pienellä liikahduksella: 'älkää koskeko minuun', en, vaikka se kuinka ystävällisesti minulle tarjottaisiin… Mutta kaikissa tapauksissa tahtoisin sinun olevan hiukan kohteliaamman minua kohtaan". —
"Niiden ihmisten, joita rakastan, vihollista kohtaan?"
"Vihollista? — Hm. Niin, sinulla on aivan oikein, sen suhteen, että minä olen kaikkien pelaajien ja tuhlaajien leppymätön vihollinen ja sinun amtmannisi on sellainen, jonka vertaista täytyy hakea".
Tytön rinnasta kohosi huokaus ja huolestuneena änkytti hän: "Silloin kai te minun".
"Sinun rakkaan herrasi kanssa teen riidan lyhyeksi, tahdot sanoa", tarttui hän toisen puheesen sangen ankaralla äänellä, muuttamatta kasvojensa väräystä. "Sen ymmärtää itsestänsäkin. Minä kyllä hänet opetan ja heti sittenkin, ilman armoa — tuon tuhlaajan, isonkehujan — siihen saat luottaa — asioissa en ensinkään ymmärrä leikkiä… Tiedätkö nyt, ken on edessäsi?"
"Kyllä, rikas mies, josta jo raamatussa kerrotaan".
"Aivan niin! Mies, joka ei ensinkään pääse taivaasen, juuri sentähden että hän on rikas — se raukka! — Niin, niin, sinä olet oikeassa, tyranni, verenimijä, ihminen, jolla raha-asioissa on kivikova taikka vieläkin paremmin ei ensinkään sydäntä, kuten käytännöllisen asiamiehen tulee… Mutta, älä nyt niin juokse, tyttö!"