Amtmanni aikoi juuri laskea kätensä oven rivalle, kun kuuli askeleita takanansa. Ponnistuksella oikasi hän köyryistä vartaloansa ja koki jäykällä niskallaan kääntää päätä vähän takaisin. "No, mitä tämä merkitsee? Tunkeukooko mies aina huoneeseni asti?" murisi hän ä'istyneenä eikä aivan pelotta.
Samalla hetkellä seisoi uusi tilan omistaja puoleksi hymyillen hänen sivullansa ja sanoi, esitellen itsensä ja nimensä.
Vanha herra oikaisi heti vartalonsa, ikäänkuin olisi elähyttävä sähkövirta kuihtuneiden jäsenien läpi lennähtänyt — ja siten onnistui hän saamaan todellakin ryhtevän aseman, ja ritarillisuus hänen tervehdyksessään, kärsi tuskin mitään monta kertaa paikatun yötakin tähden, joka liehui hänen laihan vartalonsa ympärillä.
Tupakkapiippu kihisi jo lähimmäisessä sopessa, hänen kädellään äkkiä viipottaessa ilmaa, ikäänkuin tahtoisi vieraan kasvoilta löyhyttää kaikkea muuta paitsi hienolta tuoksuvan tupakan pilven, lausui hän ylpeällä huolettomuudella: "Täytyy polttaa helpompaa lajia, mitä saada voi — hyvät lääkärit ovat tyranneita, eivätkä suurin kysy, josko voi tottua sellaiseen keskinkertaiseen tavaraan, vaiko ei".
Sitten veti hän niin juhlallisesti kehoittaen oven auki, ikäänkuin olisi ollut kysymyksenä astua loistoetehiseen tai pyhään huoneesen. Yhdessä suhteessa pyhitetty olikin tämä jotenkin avara huone siihen katsoen, että kauvimpana seinällä oli vuode, jossa onnettoman vaimon jo yli vuoden oli täytynyt kärsiä ja kestää. Siellä olivat akuttimet, jotka piika, siitä kiitos metsänvartiatalon puille, oli edellisenä iltana silittänyt. Ne riippuivat lumivalkoisina ja somasti lasketettuina vuoteen ympäri, joka loistavine, äsken neulottuine hurstineen ja pieluksineen kelluvien polstarien ja tyynyjen ylitse olisi kelvannut hennoitellun, hienon naisen makuuhuoneesen.
Vuoteen vieressä oli pieni ympyriäinen pöytä; kauniisti nidottuja kultareunuksisia kirjoja oli mahonkilevyllä, ja suuri, taiteellisesti järjestetty kukkavihko kohosi kristallimaljasta… Niin kokonaan köyhyyteen ja kurjuuteen vaipuneena, kuin herra Markus oli ajatellut, ei sairas toki ollut. Raamatun sisaret ympäröivät hänen vuodettansa: vahva, tahdonvoimainen jonka hän ensin oli nähnyt kalanverkko käsivarrella piti huolta ruasta ja juomasta sekä ruumiin huvituksesta ja toinen ympäröi hänet kauniilla pikkukaluilla, hienojen hyvin hoidettujen lasien asettamina. Tämä toinen alentui kai myöskin, hyvin kammattuna, hajuvesistä tuoksuvana ja siistissä puvussa istumaan hänen vuoteensa ääreen ja lukemaan hänelle valittuja runoelmia pienokaispainoksista ja siten tuottamaan matalaan huoneesen heikon kajastuksen entisestä ylimyselämästä.
"Herra Markus, naapurimme, armahani!" esitteli amtmanni, jolloin hän alensi kovan basso-äänensä helläksi, mieliskeleväksi — mies ei huolinut, naurettavasti kyllä ja tahallansa, nimittää vierastansa millään arvonimellä, joka muistutti tilan omistajaa.
Pieni naisen pää, läpikuultavilla, kuihtuneilla, vanhoilla kasvoilla ja lumivalkein hiuksien ympäröimän myssyn alla, näin sanottaessa hypähti vähän pelästyneenä päänaluselta. "Ah, hyvä herra", kuiskasi vanha nainen heikolla, valittavalla äänellä ja ojensi hänelle kuihtuneen, kapean kätensä, jota, kuten näytti, värisytti hermovavahdus. Tämänkin naisen sielussa leiskahti hänet nähdessään näennäisesti tuskallinen tunne siitä että kauvan pelätty, päättävä hetki nyt oli tullut.
Tilanomistaja astui vuoteen luoksi ja nosti tarjotun käden kunnioitettavasti huulillensa. "Sulkekaa, armollinen rouva, uusi naapurinne suosioonne", sanoi hän, "hän on aina pysyvä uskollisena naapurina".
Sairas loi tässä silmänsä häntä kohti, suuret, yhä vielä kauniit silmät, ikäänkuin ei olisi uskonut oikein kuulleensa hänen sanojansa. Mutta kauniit, rehelliset, miehekkäät kasvot, joiden nuorellisen suun sopissa hymyily oli, eivät näyttäneet, että tuntisivat pettuutta ja liehakoitsevia korupuheita, jotka ajattelematta lausutaan seuraavana silmänräpäyksenä unohdettavaksi. Onnellisena vakuutuksessaan, ettei ollut erehtynyt, laski hän nyt, helpoittaen syvällä hengähdyksellä rintaansa, vasemmankin kätensä nuoren miehen kädelle ja puristi sitä. "Miten kauniisti teiltä, että olette köyhiä ajatellut" — tässä tukahtui hänen äänensä ja hän loi aran ja pikaisen katseen mieheensä, joka kovin ryki ja sai yskän puuskahduksen — "että olette ajatellut ilahuttaa amtmannia maatilalla käynnillänne", lisäsi hän äkkiä, siten parantaen tuskin lopetetun edellisen lauseensa.