"Niin, ja ajatteleppa, Sanna, miten tässä kävi minulle!" sanoi amtmanni nauraen. "Luullen, että maankuleksijalla tuolla portin ulkopuolella oli uskallusta tunkeutua jäljessäni huoneesen, sanoin jotain 'miehestä' tai sellaista ja se onkin herra Markus, joka seisoo takanani".
Hän istautui vanhaan, liitoksissaan narisevaan nojatuoliin ja istui siten vastapäätä vierastansa, joka sairaan kädenliikkeen kehoittamana oli ottanut siansa istuimelle sängyn viereen.
"Gelsungenissa niillä ruhtinaallisilla lahjoitusmailla, jotka minulla olivat monta vuotta vuokralla, en milloinkaan tuntenut pelkoa vieraan roistoväen varkauden halusta", jatkoi hän ja hieroi toista polveansa suunvääristyksellä, joka ilmaisi, kuinka kovasti luuvalo häntä vaivasi. "Siellä olivat huoneemme yläkerrassa ja isossa rakennuksessa vilisi palvelijoita. Täällä yksinäisyydessä on aivan toisin; on niin vähän ihmisiä ympärillä ja matalalla olevat akkunat eivät juuri varmuutta lisää. Tuolta ruokailuhuoneesta voisi varastaa tusinoittain hopealusikoita, saamatta siitä aavistustakaan — kun ei sellaiseen panna huomiota ennenkuin kauvan jälkeenpäin, kun muistetaan laskea ne jossain satunnaisessa tarkastuksessa".
Herra Markus puri äimistyneenä huultansa, ajatellessaan viimeisiä hopealusikoita, joista piika eilen niin pontevasti oli puollustanut kumppalinsa, joka oli "uskollinen kuin kulta", myyntihalua vastaan. Vanha rouva katsoi hiljaisena käsiinsä, jotka olivat ristissä peiton päällä, hienon punan noustessa vaaleille kasvoillensa.
"Luullakseni ei teidän tarvitse peljätä mitään sellaista tuolta nuorelta mieheltä, joka oli portin takana", sanoi herra Markus ja kertoi kohtauksensa vieraan kanssa maantiellä ja miten tämä oli saanut viettää yötä tilalla — hän ei salannut vieraan pakoa, jonka ylpeys ja kunniantunto olivat vaikuttaneet. "Hän näytti tänään vieläkin voimattomammalta, kuin eilen", lisäsi hän. "Minä näin, miten teidän piikanne, joka tuli antamaan hänelle leivänpalasta, täytyi kannatella horjuvaa —".
"Piikamme?" lausui vanha nainen kysyvästi, nostaen päänsä päänaluselta.
"Niin, se oli Sanna piika!" vahvisti amtmanni sanojaan niin korkealla äänellä, ettei sairaan enempiä sanoja voitu kuulla. "Minä annoin hänelle vähän rahaa miehelle annettavaksi. Oi, minun tulee oikein sääli miestä", lisäsi hän todellisella säälillä sekä pyyhkäsi kädellänsä harvaa, harmaata tukkaansa samettikalotin alitse. "Minäkin tahdon ihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän pariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa — amtmanni Franzin tapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen — minä menen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle".
Hän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. "Suvaitkaa, herra amtmanni minun mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.
"Mutta, ystäväni, en tiedä mitä tänään päivälliseksi saamme", kuultiin heikon, värisevän naisen äänen vuoteelta huudahtavan. "Ja meidän täytyy kumminkin, rakas ystävä, antaa hänelle vuode, ja oikein hyvä vuode".
"Tietysti, mitenkäs muuten, en käsitä, mitä sillä tarkoitat, pikku Sannani", katkaisi amtmanni vihastuneena hänen puheensa. "Eikö meillä siis ole mitä siihen tarvitaan? — Kunnon vuodetta amtmannin luona, jossa koko maailma oli mieltynyt saadaksensa maata muhkeilla untuva-polstareillamme! Älä, enkelini, huolehdi taloudesta. Sinulla on aivan vääriä käsityksiä taloudestamme, kun et enää voi kaikkea tarkastaa ahkera, kunnon pikku emäntäni! Mutta ole huoletta kaikki kulkee tasaista rataansa. Jospa meidän täytyykin olla ulkonaista komeutta vailla, on meillä toki sisällinen perustus, kuten hyvin varustetulle taloudelle tuleekin. Tosin on totta", lisäsi hän uudestaan kynsäisten korvallistaan ja sysäten lakin toiselle korvalle, "että viinistä alkaa tulla puute, siinä suhteessa en voi kilpailla armeliaiden ihmisten kanssa kartanossa. Tuo kirottu luuvalo on taasen ruvennut minua vaivaamaan ja kankeilla jaloillani on minun kokonaan mahdoton mennä kellariin — ja minun periaatteeni on etten milloinkaan anna toisen koskea viineihin.