"Suvaitsette kai kuitenkin, että teidän käytettäväksenne toimitan kopallisen viiniä edesmenneen vanhan ystävättärenne kellarista", sanoi herra Markus lukon hankkilus kädessä sekä seisoen kynnyksellä. "Armolliselta rouvaltahan puuttuu niin kauan vahvistuskeino, joka on tarpeellinen, eikä hän varmaankaan luotansa työnnä pientä virvoitusta viimeisenä lahjana nuoruuden ystävättären kädestä".
Hän meni ylös ja astui nopein askelin pihan yli. Sill'aikaa kun hän oli istunut sisällä vuoteen ääressä, ei hän harmiksensa voinut vapautua "tyhmästä" luulosta. Hetkeä ennen oli solakka tyttö puistossa vetänyt aivinaiset hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle, ikäänkuin ne olisivat likaantuneet siitä, että miehen silmä oli niitä katsellut ja heti sen jälkeen oli hän epäilyksettä ollut valmis kietomaan käsivartensa kerjäläisen uumenille — tämä harmin syy oli yhä hänen ajatuksissaan ja häntä kiukutti siihen määrään, että avoimin käsin tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka tarjoutui, mennäksensä yksin ulos sekä omin käsin toimittaaksensa kaiken avun, joka oli tarpeen.
Mutta tuollahan oli portti sepo seljällään, eikä hän voinut nähdä ainoatakaan elävää olentoa. Vieras lienee, ne pari penniä mukanansa, jotka oli matkarahoiksi saanut, ja sen enemmältä tiehensä mennyt ja tyttö tietysti taasen palannut taloustoimiinsa. Tässä johtopäätöksessä veti hän henkeänsä helpommin, — miten naurattavaa! Mitä se häneen koski ja mitä hänellä siitä oli sanomista, että nuori väki, kansan tyttö ja poika, molemmat vieraalta seudulta toinen toistansa auttoivat?
Palatessansa asuinrakennukseen loi hän terävän, tarkastelevan silmäyksen sen etuseinään. Neiti kotiopettaja oli siis pysynyt häneltä piilossa, sitä ei hän ensinkään pahaksensa pannut, koska tämä oli saanut tietää, että hän aikoi väistyä tämän tieltä niin paljon kuin mahdollista oli. Ei hän tuntenut ensinkään halua nähdä tätä, mutta todellakin oli tällä hänen velvollisuutensa hillitä itseänsä persoonallisen tuttavuuden huomataksensa, minkä hengen lapsia kotiopettaja todellakin oli. Hänelle kirjoittamisen tuuman oli hän äsken vaan vihassa ja vastustelemisen halusta tullut lausuneeksi. Toden peräisesti ei hänellä voinut olla sellaista aikomusta.
Kentiesi hän nyt jo ennakolta jossain akkunassa keksisi tämän kasvot tai vartalon piirteet — hänen täytyi hymyillä näille akkunoille. Ainoastaan kolme oli jotenkuten arvoisia muodostamaan kehyksen ylpeiden naiskasvojen ympärille, nimittäin sen huoneen akkunat, jossa hän äsken oli ollut ja joka valkeine akuttiminen siaitsi ulko-oven vasemmalla puolen. Oikealla peitti yhtä akkunaa luukku, joka vinossa riippui ha'oissaan ja kahden muun akkunan läpi saattoi nähdä lähes tyhjään huoneesen, jossa oli ainoastaan suuri takka, pöytä ja muutamia honka-istuimia. Se oli kai väen huone — jonne piika voi vetäytyä, kun joskus sai työstään levon aikaa — sillä ei se kai ollut tuo ylistetty ruokailuhuone lukemattomine hopealusikoineen?! —
Valkoinen, liehuva esine veti äkkiä hänen katseensa huoneen kattoa kohti. Ullakon akkunasta ulko-oven yläpuolella liehui vapaasti musliiniverho, akkunan laudalla kukki kauniita ruusuja ja vaaleaksi paperoiduilla seinillä, miten ulkopuolelta voi nähdä, rippui muutamia kuvia. Täällä siis kotiopettaja hallitsi. Niin, tänään voi hän pysyä kopissaan — herra Markus ei sillä hetkellä ollut oikealla kaikkien niiden korulauseiden vaihtamistuulella, joista tämä "sinisukka" oli elänyt ja toiminut.
Herra Markus astui taasen pihaan, sen narisevalle, valkoiselle hiekalle, joka hienosti siivilöittynä kerroksena peitti maan. Keittiön ovi oli auki, saattoi luoda silmäyksen koko tiilikivi-lattiaiseen huoneesen, jonka akkunat olivat männikköä kohti. Rouva Griebelin puhtaudesta loistava keittiö voi tuskin kilpailla tämän kanssa, jossa viimeiset, Gelsungenin keittiökunnasta pelastetut vaski- ja tina-astiat moitteettomina kiilsivät ja kaikki puuastiat lumivalkoisissa riveissä seinällä rippuivat. Amtmannin rouvalla lienee ollut oikein päivällisen riittämättömiin varoihin katsoen, homeopaatiliisesti pieni pata, joka kiehui liedellä ja kaksi teurastettua pientä kyyhkyistä odotti sitä hetkeä, jolloin huolellinen käsi heidät pataan panisi — oli niin hiljaista kyökissä, että voi kuulla sinne eksyneen hyttysen surinan ja sen heikot sysäykset akkunan ruutuihin. No niin, sehän olikin luonnollista, että tuo ihmeen uskollinen kamarineitsyt, joka oli "yksi sydän ja yksi sielu" neitinsä kanssa väistyisi yhtä huolellisesti tuon harmittoman vieraan tieltä, kuin suututettu nainen ullakkokamarissa.
Palatessansa arkihuoneesen, huomasi hän kyyneleiden jälkiä lempeillä naiskasvoilla sängyn uutimien takana, amtmannin ollessa täydessä kolmen, neljän havana sikaarin asettamisen sikaariaskin toimessa, mahdollisesti viimeiset siitä tilauksesta, jonka vuoksi metsänvartian samana päivänä täytyi kalliit pitsit taskussa lähteä juutalaisen luoksi.
"No, missä herra Pitkäpartamme nyt oleksii?" huusi hän Markukselle.
Tämä ilmoitti, että nuori mies lienee jatkanut matkaansa sekä istui sen jälkeen paikallensa sairaan vuoteen viereen.