"Eikö hän sitten tiennyt sanoa, minne se oli lähtenyt?" kysyi amtmanni, niin kiintyneenä sikaarien asettamistoimeensa, ettei edes ylöspäin katsahtanut.
"Hän? Niin, tarkoitatte piikaanne? Häntä en nähnyt".
"Vai niin, niin hän paraikaa laittanee päivällistä". — Hän tarjosi herra Markukselle sikaaria, jonka hän toki kiittäen kielsi.
Herra Markus huomasi, miten vanha rouva salaa pyyhkäsi kyyneleen hänen silmikulmistansa. Kentiesi tiesi tämä pitsiasian. Hieno, kudottu pitsi lienee ollut perheen viimeinen peritty omaisuus, jonka myyntihinnan tuo arvoisa puoliso jo ennakolta oli savuina imeskellyt — harmin tunne tuota vanhaa parantumatonta miestä vastaan nousi tätä ajatellessaan nuoressa tilanomistajassa eikä mistään hinnasta maailmassa olisi voitu häntä saattaa kajoamaan ainoatakaan näistä sikaareista.
"Miten taiteellisesti järjestettyjä metsäkukkia!" huomautti hän osoittaen kukkakiehkuraan kristallimaljassa hienosti johtaaksensa sairaan ajatukset pois vähän lohduttavasta aineesta.
"Niinpä luulisi", sanoi amtmanni. "Mutta taiteilijakäsipä onkin nämät kukat järjestänyt. Veljeni tytär, joka nykyään asuu luonani on kasvimaalaajatar, jolle saa etsiä vertoja. Meillä on paljon iloa hänestä ja se pää-oma, jonka olen hänen opintoihinsa pannut, ei ole hukassa, kuten monta taaleria, jotka akkunasta olen heittänyt luulotelluille neroille".
"Ah niin, rakas mieheni on aina luullut täytyvänsä auttaa eteenpäin jokaista, joka taiteesta odotti toimeentuloansa ja tämä jalous on hänelle tullut liian kalliiksi", väitti sairas heikosti hymyillen, katseensa kuolemattoman rakkauden ilmaisulla tarkastaessa miestänsä.
"Nuoruuden hullutuksia ne olivat, pikku Sannaseni, hulluja poikamaisuuksia, mutta tietäköön Jumala, enkö taasen olisi valmis sellaisiin, jos vaan — niin jos vaan vielä eläisin maailman touhinassa. Tuhat vieköön, olisipa hauskaa elää mukana — hauskaa kauheista jaloistani huolimatta, jotka ovat minut kiini naulinneet tänne loukkoon Hirschwinkelissä. No, päivät eivät vielä ole loppuneet ja kun kalifornialainen kultapoikani kerran palaa…"
Hän keskeytti puheensa, kun vanha rouva pikaisella liikkeellä kiivaasti painoi pois käännettyjä kasvojansa päänalusta vastaan. "Mutta mitä toki tahtoisin sanoa", lisäsi hän reippaasti, hämillään silittäessänsä leukaansa — "olisi, että eräänä kauniina päivänä veljeni — hän oli kolmenkymmenen vuoden ikäisenä joutunut leskeksi ja jätti minulle perinnöksi pikku tyttöraukkansa, Agneksemme. Hän ei milloinkaan ollut onnen lempilapsi ja pienen turvattoman hoitajana ei minun tarvinnut sormellanikaan perintöön koskea — ei löytynyt mitään perässä. Niin otimme, Sannani ja minä, tuon sydänkäpysen omaksi lapseksemme, ikäänkuin olisimme sen kaivosta löytäneet eikä siitä ole meillä mitään vahinkoa ollut. Sinä vaikeana hetkenä, jolloin vaimoraukkani sananmukaisesti vaipui kokoon kauheassa hermotaudissaan, näyttihe, mitä Agneksessamme omaamme: hän jätti etevän paikkansa Frankfurtissa ja tuli tänne yksinäisyyteen kipeätä tätiänsä hoitamaan."
"Agnes on enkeli, hän uhraa itsensä puolestamme", sanoi vanha rouva kokonaan liikutettuna ja pikaisesti, ikäänkuin tarvitsisi käyttää tätä silmänräpäystä tytön ansioiden esittämiseen oikeassa valossansa. "Hän on pukeutunut ikeesen, joka —".