"Hän on tehnyt meille enemmän kuin yhteensä koko joukko niitä ystäviä, jotka ennen tavallisesti tungeskelivat peli- ja ruokapöytäin ympärillä kotonamme", pisti sairas arasti ja vapisevalla äänellä väliin.
"Älä ole ankara rakkahin ystäväni! En ensinkään nytkään suvaitse että moititaan noita hauskoja ihmisiä. Mutta sinä olet aivan oikeassa — Clotilde oli kiitollinen sydämensä pohjasta asti ja olisi varmaankin selvemmin tämän osoittanut, ellemme helposti ymmärrettävästä hienotunteisuudesta aina olisi olleet sellaista vastaan".
Hän kohotti olkapäitään.
"Niin, niin täytynyt kerrassaan olla — kuolo tuli äkkiä hänelle, hänen vähintäkään aavistamattansa — muuten olisi varmaankin nyt paljon aivan, aivan toisin".
Herra Markus kääntyi tyytymätönnä tuosta korkeasta kerskaajasta, joka jotenkin suoraan sanoi hänelle silmiin, että hän, amtmanni, siveellisen lain mukaan olisi Hirschwinkelin oikea omistaja, ellei olisi ollut narri, jonka tehtyjen uhrausten hyvin perustettuja vaatimuksia edellisen omistajan liian aikainen kuolema olisi ehkäissyt. Terävä vastaus eli tunkeumaisillaan nuoren miehen huulilta, mutta varoten näkyvästi pelästynyt sairasta joka liikutettuna pelonalainen, rukoilevainen katsannossaan koki nähdä toisen kateutta, hillitsi hän itseänsä ja vastasi tyynesti: "Niin paljon kuin tätini monivuotisen asianajajan kautta tiedän, oli hän aina pitänyt itseänsä elinajaksi asetettuna hoitamaan miehensä jälkeen jäänyttä omaisuutta. Ainoastaan ja yksin siitä syystä ei hän tehnyt mitään testamenttimääräyksiä tilusten suhteen".
"Niin, niin — teillä voi olla oikein — niin, niin", mutisi amtmanni, samassa äkki-hiljaa istuen nojatuoliinsa takaisin. "Minä muistan hänen joskus lausuneen jotain sellaista. Täytyy siis olla kiitollinen teille, joka ette kokonaan ole huomaamatta jättäneet monivuotista, sydämellistä suhdetta meidän ja hänen välillään. Ja siksi otankin vastaan ystävällisen tarjoumuksenne muuttaa joksikuksi ajaksi kartanoon, mutta — suokaa anteeksi — mitä sillä aikaa teen karjatarhani kanssa?"
Oli vaikeata pysyä totisena tätä naurettavaa halua kuullessa ylpeillä viimeiseen asti.
"No", sanoi herra Markus, ruveten puuhailemaan hansikoidensa napeilla, jotka olivat au'enneet, "minä sivumennessäni näin yhden lehmän navetassa".
"Niin — aivan oikein — tätä nykyä — herra Markus. — Minä olin äskettäin pakoitettu myymään kaksi muhkeata schveitsiläisrotuista lehmää maanviljelijälle — ikävä seikka! — Minun on siitä kokonaan paha ollani, herra Markus. Täällä maatilalla ei ole kaikki siinä kunnossa, kuin olla pitäisi, ei yksikään tiedä sitä paremmin kuin minä itse, mutta eipä minulla olekaan yhtä renkiä. Minä olen kirjoittanut oikealle ja vasemmalle, tältä seudulta en mistään hinnasta maailmassa tahdo itselleni palvelijaa ottaa; asukkaat tällä seudulla eivät kelpaa suorastaan mihinkään, — minä olen tarjonnut yhä parempia ja parempia palkkaetuja, mutta ne raukat luulevat että täällä on liian yksinäistä ja autiota eikä suorastaan mitään ole Hirschwinkelissä saatavissa".
"Suvaitsetteko minun tehdä kokeen siinä suhdassa", lisäsi kartanon omistaja. "Lehmän viemme kuitenkin kartanoon, ja siipikarjankin on siellä hyvä olla. Mutta niinpian kuin uutisrakennus on valmis, täytyy kaikkien mennä entistä rataansa — se on, hankimme riittävän luvun lehmiä navettaan sekä niin suuren työvoiman kuin tarvitaan huolelliseen maatilan hoitoon, ellei kaikkien anneta joutua kokonaan rappiolle. Minä pidän huolta tästä ja toimitan niin, että renki, niin pian kuin mahdollista on, tulee palvelukseenne, sillä elon korjuu rupee kiirehtimään, itsestään ymmärrettävä on" — hänen hansikkansa nappi ei ensinkään tahtonut mennä kiini ja puhuja kiinitti siis siihen koko huomionsa — "itsestään ymmärrettävä on, että sitä paitsi tarvitsemme piian, oikean talonpoikaistytön rotevaa laatua, joka ymmärtää tehdä työtä… — Se tyttö, joka nyt tavallisesti toimii maatilan niityillä, ei kai oikeastaan sovellu sellaiseen työhön".