"Mitä hullutuksia nyt taasen!" mutisi amtmanni kiukusta ja ponnistuksista punoittavana. "Vaikka pitäisi kymmenenkin palvelijaa ja heille maksaisi palkan, niin kaikki, niin hyvin yksi kuin toinenkin, jättäisivät ovet ja akkunat auki ja paistaisivat kissoille kaikki mitä runsailla rahoilla on ostanut… Olimmepa melkein jäämäisillämme päivällisellä tänään. — Hullutuksia! Missä hän nyt taasen oleskelleekin?"

"Niin missäpä hän nyt oleskelleekin?" ajatteli herra Markuskin itsekseen, amtmannilta jäähyväiset otettuansa, käydessään pihan yli puistoon päin, palataksensa kartanoon samaa tietä, jota oli tullutkin. Hän loi äkeän silmäyksen ullakkokamarin ikkunaan, jossa musliiniakuttimet yhä vielä tuulessa liehuivat kevyeinä kuten kesäinen hatara. Sangen todenmukaisesti oli neiti kotiopettaja paennut tuonne yläälle ja kaksi tytön päätä kääntyi nyt kai salaa ivahymyllä häntä kohti… Olipa kuitenkin melkein liika uskaliasta, että hän siten heitti huoletta hunningoille isäntäväkensä huonon ja niukan aterian sekä syystä veti itsellensä heiltä kovimmat torat sen vuoksi ettei sattuisi taasen kohtaamaan häntä.

Puistossa oli yhtä hiljaista ja autiota. Mehiläiset surisivat hiljaksensa pensastoissa, joiden läpi puoli tuntia sitten, kuten hän otaksui, vaalea pukuinen nainen oli astunut, hätähätää leikataksensa muutamia kyökkikasveja keittiön tarpeiksi. Tuossapa oli ripoitettuna pitkin tietä viheriöitä oksia, joita hän oli sattunut pudottamaan, selvästi näkyi, ettei yksikään jalka vielä ollut niiden yli astunut. Lehtimajassa saattoi herra Markus vielä aivan rohkeasti ottaa käteensä kirjoitusvihon, sillä ei lähellä eikä kaukana löytynyt ainoatakaan ihmissilmää, joka näkisi, miten ivallisesti hän nauroi.

Aivan oikein, pienen vihon ensi sivut olivat täynnä samaa viattoman kirjoitusvihon, jota piti kädessään, mutta olipa hänellä paljon syytä olla harmissaan. Mihin pälkähäsen eikö hän, tyyni ja selväjärkinen mies ollut joutunut! Elämän iloiset nautinnot olivat tähän asti hänen olentonsa anastaneet, säännöllisesti ja reippaalla työhalulla oli hän kotona toimensa täyttänyt konttoori-pöydän ääressä heittäytyäksensä sen jälkeen sydämen halusta jalojen nautintojen pyörteesen — ei mikään ollut tähän asti voinut riistää häneltä unen suloista hyväilyä tai hyvän ruokahalun etuja — ja nyt havaitsi hän alussa hupaisan olonsa maaseuduilla olevan yksipäisten mietteiden, joita ei voinut poistaa, häiritsemänä. Haluttomana sysäsi hän rouva Griebelin herkut syrjään ja oli jo tänä aamuna, ennenkuin kukko oli kimeitä aamuhuutojaan kuulua antanut, kadottanut unen sään ja valveilla kääntänyt päätänsä edestakaisin lämpimällä pieluksella tummien uutimien ympäröimässä sängyssä.

Tuo maatila, tuo vanhaa soreata käsialaa, joka herra Markukselle oli esiytynyt vaativaisessa kirjeessä, jonka amtmannin lausunnon mukaan ja tämän puolesta oli edelliselle lähetetty. Mitään värsyjä ei kuitenkaan näillä lehdillä ollut, vaan hajanaisia mietteitä, aina sen mukaan kuin silmänräpäys niitä oli vaikuttanut, ajatelmia ja lausunnoita selkeästi ajattelevalta ja ymmärtävältä tytöltä. — Nämä vihon sivut antoivat todellakin suosiollisen todisteen nuoren neidin luonteesta. Yhtä äkkiä kuin hän oli jättänyt hyvän paikkansa ruvetaksensa sairaan hoitajaksi, samoin oli hän epäilyksettä vaihtanut nuo ei perinpohjin tarpeelliset, runolliset sielunpuuskat köyhtyneen enonsa järjestyksellä pidettyyn, niukkaan kassakirjaan. — Mutta miten voi tämän pontevan ja päättävän menettelyn yhdistää nuoren neidin esiytymiseen? Nyt kuten ennenkin passautti hän kamarineitsyellä itseänsä ikäänkuin olisi oikea prinsessa.

Täynnä harmia puristi hän hylkiö salaperäisine kotiopettajineen ja puolihulluine kerskurineen, amtmannineen, sfinksikasvoisine ja jalovartaloisine tyttöneen, tuon karkean työpuvun peittämänä, "hän" joka äköitytti ja kiusoitti häntä, niin kun ei vielä kukaan ollut voinut, sekä tuo "ihmisellinen, tiedon haluinen" metsänvartija, tuo kärsittämätön ihminen, joka levitti kietovat kätensä tytön perään — kaikki, kaikki nämät toivoi hän sinne missä pippuri kasvaa, taikka siitä levottomuudesta, joka häntä kiusasi ja jota hän ei hyvällä eikä pahalla voinut itsestään poistaa.

Tänään aikoi hän matkustaa kaupunkiin ja neuvoitella saman rakennusmestarin kanssa, jonka piti ottaman sahamyllyn uudestaan rakentamisen. Maatilan uuden asuinrakennuksen suunnitelma saattoi jo parin päiväin päästä olla hänen käsissään samoin kuin rakennuskontrahtikin silloin olisi valmis allekirjoitettavaksi. Kaiken muun saattoi hän huoletta heittää Griebel vuokraajalle ja hänen rehelliselle vaimollensa toimitettavaksi — he paraiten voisivat toimittaa uuden palvelusväen pestaamisen, amtmanni-perheen väliaikaisen muuttamisen kartanoon sekä sittemmin karjan ostaminen. — Omiin toimiinsa tarvitsi hän ainoastaan muutamia päiviä, jonka jälkeen hän aikoi pudistaa tomut jaloistansa eikä yöhön ja vuoteen palata Hirschwinkeliin… Siksi aikaa jäi edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan muistokirjassa oleva testamenttimääräys hänen salaisuudekseen, kunnes hän taasen tyyneenä ja hyvässä rauhassa olisi saanut ajatella kenen hoitoon hän uskoisi kipeän rouvan huolettoman toimeentulon huolen.

Hän heitti kirjoitusvihon kivipöydälle ja jätti puiston, jonka vanha, rapistunut galleriportti ikäänkuin heikolla huokauksella hänen takanansa meni kiini. Tällä hiljaisella, elämään väsyneellä elonmerkillä luuli hän nyt lopettaneensa kaiken suoran yhdistyksen niiden ihmisten kanssa, jotka jätti takansa. Puuttui kuitenkin sangen paljon, että hän olisi myöntänyt itse olleensa se, joka päätä pahkaa oli syöksynyt näihin vieraisin olosuhteisin ja itse olevansa syyllinen, jos joitakuita kaitselmuksen näille vieraille ihmisille kehräämiä säitä tarttuisi häneen, kuten sitkeät, kiermuilevat köynnökset, jotka ruohoa kasvamalla, vähän kuljetulla polulla, ikäänkuin siihen pannut ansat, kietoutuivat hänen jalkoihinsa, ja joista hän voi vapautua ainoastaan polkien ja repien niitä…

9.

Kaksi päivää oli kulunut hänen käymisestänsä maatilalla. Edellisenä päivänä oli rakennusmestari ollut Hirschwinkelissä; hän oli ilmaissut kaikissa kohdin olevansa yhtä mieltä rakennustuumien suhteen kuin kartanon omistajakin, sekä luullut rakennuksen suurimmalla kiireellä voivan valmistaa. Herra Markus oli johtanut häntä maatilalle tarkastukseen — mutta hän ei luonnollisesti ollut astunut asuinhuoneen kynnyksen yli, siihen oli hän liian pysyväinen päätöksissään. Hän ei kuitenkaan voinut estää amtmannin astumasta akkunaan tulisin, ylistävin sanoin kiittämään häntä jalosta lahjasta, kopallisesta hyvää viiniä, jonka herra Markus heti viime käynniltä palattuansa, oli maatilalle lähettänyt. Hänen täytyi sitä paitsi kohteliaasti pitää hyvänänsä kun amtmanni sanoi tahtovansa vastata käyntiin. Vanha herra tulikin kartanoon muutamia tuntia myöhemmin tai "noin hämärässä".