Herra Markus istui juuri puistopaviljongissa, kun hän näki kaksi henkilöä tulevan esiin männikön varjosta — toinen mieshenkilö, joka raskaasti nojausi keppiin ja vaivalla horjui eteenpäin, toinen nainen, jonka käsivarrelle vanha mies nojausi. Eikö rouva Griebel ollut kertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras piikakin? — Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa hyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa — harmaa olkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen hämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.
Oikein naurettavaa oli nähdä, miten loukattu, kaunis nainen heti kuin herra Markus astui rappusille, äkkiä kuiskasi muutamia sanoja enollensa, jonka jälkeen hän muutamalla askeleella riensi männikköön ja katosi jälkeä jättämättä… Vanha herra pudotti keppinsä ja kääntyi hämmästyneenä ja vaivoin ympäri katsoaksensa hänen jälkeensä mutisten pienen, hartaan kirouksen. Samassa tuli hän autetuksi tilastaan herra Markuksen kautta, joka oli rientänyt esiin ja jonka käsivarrelle hän nyt sai nojata samalla kun hän ällistyneenä kiroili nykyajan nuorten naisten arkuutta ja hämiä.
Ei ollut helppoa saada amtmanni jyrkkiä rappuja myöten paviljonkiin, mutta kerran sinne päästyänsä istui hän mukavasti nurkkasohvalle ja tarkasteli tyytyväisenä tuota aivan somaa nuoren miehen asuntoa. Hetken kuluttua oli sigarreja ja kaksi kimaltelevaa, viheriäistä lasia pöydällä, ja jalon Rheiniviinin kallis tuoksu kohosi pitkäkaulaisesta pullosta. Herra Markus sytytti uuden kattolampun ja sen loistavassa valossa saattoi käsittää miksi käynti oli iltahämärässä määrätty tapahtuvaksi — vanhan herran laihoilla hartioilla riippui nimittäin ikäänkuin vaatenaulassa enemmän kuin säällisesti kulunut, huolellisesti paikattu nuttu. Hänen paitansa oli kuitenkin valkeuden ja puhtauden suhteen aivan moitteeton ja hänen kaulahuivissansa loisti ikäänkuin rintaneula tekokivi vanhanaikuisessa kehyksessä.
Herra Markus ei voinut itseltään salata, että hän vietti sangen hupaisen hetken. Vanha mies puhui sangen hauskasti maailmasta ja elämästä, hän näytti olevansa tieteellisesti sivistynyt ja selvään huomattavasti esiytyi tuon kevytmielisen tuhlarin luonteessa tuo omituinen kohta, jonka mukaan hän kaikissa vaiheissa ja kaikissa eri tilaisuuksissa oli varustettu parhaimmilla ja varmimmilla neuvoilla muita varten mutta ei milloinkaan sellaisilla itsellensä.
Myöhempään illalla saattoi herra Markus itse vieraansa tämän kotiin — sitä ei taasen millään tavalla voitu välttää, sillä yksin ei tuo luuvalon puoleksi halpaama mies voinut kulkea niin pitkää matkaa, eikä ketään ollut häntä noutamaan saapunut. Kuitenkin keksi herra Markuksen tarkka korva epäluotettavan hiipimisen puunrunkojen välissä tien vierellä, mutta ne naiset, jotka niin loukkaavalla tavalla olivat välttäneet jonkunlaiseen yhteyteen joutumista hänen kanssansa — lieneekö se sitten ollut kotiopettaja tai tuo inhoittava kaino piika — niitä hänkin halveksi sekä sanoi lujaa vähäkuuloiselle amtmannille, kun he olivat kappaleen matkaa eteenpäin kulkenut, että joku otus lienee eksynyt tuohon pieneen metsikköön, hän kuuli, miten se hiipi eteenpäin. Naurahtaen hiljaisesti, pilkkaavasti, kävi hän eteenpäin, toisella käsivarrella taakkana tuon vanhan viinistä hieman tajuttoman miehen koko paino, toisella kirjapaketti, jonka amtmanni oli hyllyltä ottanut, sanoen oikein janoavansa hyvää lukemista; hänen oli täytynyt tilan puutteen vuoksi myydä, se on pilkka-hinnasta pois lahjoittaa koko kallis kirjastonsa, josta hän oli tuhansia riikinmarkkoja maksanut.
Griebel vuokraajan kanssa oli herra Markus pian sopinut. Tuo rehellinen mies ilmoitti olevansa heti valmiina auttamaan kartanon isäntää tämän "samarialais-työssä" ja hänen rakas puolisonsa oli myöntynyt ehdotukseen muistutuksella että, mitä Pietarinsa kerran tahtoi, tahtoi hänkin, tapahtuihan se kuitenkin, jospa hän kymmenenkin kertaa olisi suopeimman katsantonsa ottanut ja näyttänyt hiljaiselta ja tyyneltä kuni pieni hiiri, niin olisi Pietari kuitenkin päätöksensä tehnyt ja siksipä antoikin hän Jumalan nimessä myöntymyksensä siihen. Mutta ei kukaan kuitenkaan voinut häntä kieltää ihmettelemästä ja pitämästä huolta nuoresta herrasta, joka piti kaikki niin vähäpätöisinä, ikäänkuin ei mikään taitokaan olisi tanssia liukkaalla jäällä amtmannin rouvan ja vieläpä kotiopettajankin kanssa kentiesi voisi viihtyä asumaan yhdessä, hän kyllä myöntyisi nostamaan ja kantamaan vanhaa rouvaa ja yöllä valvomaan tämän vuoteen vieressä, sen tekisi hän aivan halusta, ja mitä kotiopettajan ylpeään katsantoon tulee, niin eihän tarvinnut huomata sitä. Mutta amtmannin itsen tuon laiskurin, tuon herkuttelijan, tuon "ymmärtävän" kanssa, niin hänen kanssaan ei riidatta menisi, sen tahtoi hän heti edeltäkäsin sanoa — ja jospa hän, Griebelin emäntä, ruokkisikin toisen lehmää voileivillä, ja muutamia nälistyneitä kanoja sokurileivillä, niin olisi amtmannilla kuitenkin jotain moittimista ja torumista, siitä oli hän varma. Ja mitä taasen tuli piikaan suurkaupunkilais pukuineen ja hienoine käytöksineen, niin ei tämä milloinkaan sopinut täällä maaseudulla, jossa täytyi tehdä kovaa työtä karkeissa talonpoikaisvaatteissa ja suojelusverhoitta. Tuo omituinen olento yllytttäisi palveliat vaan isäntäväkeä vastaan, ja erittäin hän itse ei voinut kärsiä tyttöä. Miten sattuma vielä päällekaupan antoi vieläkin pohjaa tälle vastenmielisyydelle sen sai herra Markus vielä samana päivänä täysin määrin kokea.
Hän oli kirjanpitäjältänsä saanut lavean kertomuksen ja oli sen johdosta pakoitettu antamaan vastauksen muutamissa kiiruhtavissa asioissa. Hän oli sen vuoksi jo pari tuntia istunut kirjoituspöytänsä ääressä altaanihuoneessa tehden ahkerasti työtä, tietämättä muusta maailmasta mitään. Vuokraajan perheestä ei tänä päivänä ollut käynyt hänen luonansa, hän oli yksin päivällisensä syönyt, jonka eräs piika oli kattanut. Tämän lähdettyä huoneesta oli hänen kynänsä raappina paperille ollut ainoa ääni, joka oli keskeyttänyt syvän hiljaisuuden alttaani huoneessa. Vihdoin avasi kuitenkin rivakka käsi oven ja rouva Griebelin kenkien kuultiin narisevan — kuten tavallisesti toi tämä itse hänelle iltapuoliskahvin.
"Todellakin, herra Markus, mainio, pikkuinen, viileä paikka sentään kartanomme", sanoi hän toisen ojennettua kätensä tervehdykseksi. "Tuolla ulkona on oikein helle, kuten leipomatalossa." Hän pyyhkäsi esiliinansa kulmalla kasvojansa ja kaulaansa. "Minä olen tänään Louiseni kanssa ollut heiniä kokoomassa ja saimme koko kopsallisen mansikoitakin samalla kertaa. Jo neljä olimme me ylhäällä ja lähdimme matkalle. Meidän täytyi kulkea pitkiä matkoja, sillä tällä seudulla ei löydy sieniä. Mutta tuolla Grafenholzissa, siellä nousee niitä runsaasti sateen jälkeen — saatatteko ajatella: niin suuria kuin puoli nyrkkiä, ne kasvavat vanhojen hiilihautojen ympärillä. Niin, ellei sieltä sellaisia saisi, ei kymmenenkään hevosten kyyti voisi pakoittaa minua astumaan jalkoineni Grafenholziin. Minä en voi kärsiä sen paikan metsänvartijaa, hän pitää itseänsä yhtä mahtavana ja röyhkeänä kuin nuokin tuolla maatilalla. Ja sen verran täytyy heti samalla kertaa teille sanoa, etten minä oleskele saman katon alla tuon amtmannin vieraan piian kanssa — se ei nyt ensinkään käy laatuun ja Louisenikin tähden, kun hän tulee loma-ajoiksi kotiin. Niin, niin, minä olen tänään nähnyt jotain, niistä! Tai mitä te tuumitte siitä asiasta, että tuo tyttö sangen aikaiseen — kello oli puoli viisi aamulla — tulee metsänvartian huoneesta ulos neitiä vastaan — uh, te itsekin lennätte oikein tulipunaiseksi kasvoiltanne moista kuullessanne. Niin, teillä on oikein, täytyy hävetä aina sydämestään asti sitä, miten naiset meidän aikoinamme käyttävät!?"
Hän laski täyteen kaadetun kahvikupin paperien viereen pöydälle. "Ja nyt tiedätte tuon häväistysjutun, ettekä enää ihmettele, jos Griebelin emäntä pitää nenänsä pystyssä. Jos niin tarpeellista on, että amtmannilla täytyy täällä olla oma piika, niin pidän minä huonetta kelvollisesta piiasta niille, sillä se, joka heillä nyt on, ei tule asumaan saman katon alla minun kanssani. Teidän, herra Markus, täytyy selvästi huomata, että minulla on oikeus, eikä pyytää mitään sellaista. Griebelin luona on rehellisyys ja kunniallisuus aina etupäässä… Mutta älkää nyt antako kahvinne jäähtyä, älkääkä kirjoittako niin paljon, että tulette kipeäksi! Näyttää todellakin ikäänkuin otsanne hehkuisi".
Ovi oli tuskin hänen jälkeensä kiini mennyt, kun herra Markus hyppäsi ylös, ikäänkuin siten olisi väkivaltaisesti tahtonut repiä ne kahleet, jotka olivat häntä pitäneet kiini paikallansa alttaani huoneessa. Rouva Griebel saattoi tosin olla hyvä, mutta hän oli, kuten kaikki vanhat naiset, juoru-akka. Hän oli hillinnyt itseänsä, ettei olisi tarttunut tämän olkapäihin ja pudistanut häntä; niin liikutetuksi oli hän käynyt. Ei käynyt kieltäminen, että paneteltu tyttö piti paikkansa ja oli uutterasti käytöksessään sekä koko olennossaan koki pyrkiä säätynsä yli, mutta hänen maineensa oli puhdas, jospa hän mihin aikaan vuorokaudesta tahansa tuli metsänvartian huoneesta. Hän tunsi itsensä kuitenkin aina kiusallisesti peljästyneeksi, joka kerta kun hän kuuli tätä tyttöä mainittavan viheriätakkisen kanssa. — Ja tässä selkeni hänelle — hänen "samarialaistyönsä", kuten Griebel vuokraaja oli nimittänyt hänen aikeitansa amtmannin suhteen, sai aivan toisen käänteen, kuin hän oli aikonut. Hyvällä omalla tunnolla voi hän tosin sanoa, että hän alkuperäisesti oli aikonut pauna tätinsä testamentin täyteen voimaan asianomaisten mahdolliseksi hyväksi, mutta hänen pikainen, melkein liika hätäinen toimekas ryhtymisensä ei ollut jalommista perusteista lähtenyt — hän ei ollut viheriätakkiselle suonut ihmisyyden kipenää; hän oli tahtonut ennättää tätä ennen ja siten vaikuttanut sen vastakohdan, jota hän hehkuvalla innolla oli halannut. Tytön itsensä uhraavaiset huolet tulisivat nyt tämän isäntäväelle hänen toimiensa kautta tarpeettomiksi ja siinä tapauksessa voisi viettää häät milloin tahansa…