Rouva Griebelillä oli oikein, hänen otsansa hehkui ja veri tykki kuumeen tapaisesti hänen ohimoillaan. Lakkaamatta mittasi hän askelillaan huonetta ja siinä selkeni täydesti hänelle, mitä sydämessään liikkui.
Eikö ollut ikäänkuin ylimetsänhoitaja vainaja pilkkaavasti hymyellen katsoisi "sepän poikaan", jossa työmiehen veri oikein vaiston tapaisesti koki selittää sanoja: "saman säätyiset lapset sopivat parhaiten". Hänen sydämensä oli täydessä kapinassa tytön vuoksi, joka söi päiväläisen leipää, työpukuisen ja työstä kovettunut kätisen tytön vuoksi. Mutta oliko tytön valkealla otsalla, hänen joka morsiamen tapaisessa lumoavassa kukoistuksessa seisoi sepän rinnalla, oliko hänen otsallensa kirjoitettu, että hän oli aatelisverta? — Eikö tyttö kuumine, aaltoilevine kähäröineen rohkeasti voinut asettaa tuon vaalean tytön rinnalle? Eikö hän ollut yhtä kaunis, eikö hänellä ollut sama sydämmellinen viehättävä katsanto, joka täällä kuvasta ja tuolla suojelevan huivin alta, jonka hän uskaliaalla kädellä oli sivulle lykännyt, niin ihmeellisesti oli hänen sydämeensä puhunut?
Kuinka helle tuolla ulkona olikaan, löytyi kuitenkin laveita niittuja, joiden yli korkea, sininen taivas kaareutui ja pitkät metsäpolut valmistivat siellä matkustajalle tilaa, vapaasti liikkua. Täällä sisällä rasitti häntä huoneen matala katto ja sen neljä seinää.
Hän tarttui hattuunsa. Kynä, jonka oli heittänyt luotansa, oli suuressa muste pilkussa puoleksi kirjoitetulla puhtaalla kirjepaperilla ja joukko pienempiä paperia, hänen noustessansa äkkiä paikaltansa, oli lentänyt pöydältä huiskin haiskin lattialle. Hän ei ensinkään nähnyt tätä epäjärjestystä. Jospa kotona konttoorissa miten tärkeästi tahansa tarvittiin niitä selityksiä, joita oli pyydetty, niin ei tämä nyt voinut estää suuren Markus-toiminimen isäntää, häntä, joka muuten oli uupumattomin ja omantunnon mukaisin työntekijä konttoorissaan, rientämästä ulos vapaasen ilmaan huolimatta niistä tärkeistä asioista, jotka jälkeensä jätti.
10.
Enempää miettimättä poikkesi hän heti sille tielle, joka johti männikköön. Päätöksensä olla käymättä maatilalla oli haihtunut, kuin kevyet tomupilvet, joita lämmin helteinen ja tänä iltapuolena niin hitaasti liikkuva ilmapiiri nosti rutikuivalta polulta ja häilytteli hänen silmiensä edessä. — Hän ei pitänyt rikoksena pysähtyä, ennätettyänsä talon vasemman puolen sivutse ja kurkistaa samoista rei'istä, joista pari päivää sitten kerjäävä kulkulainen oli tirkistellyt riutuneelle pihalle, josta kurjuus oli heittänyt muutamia ropoja.
Aution pihan vaalistuneella kivityksellä, jota ei ainoakaan sadepisara moneen päivään ollut kostuttanut, loisti polttava päivä. Kanat lienevät vetäytyneen kuumilta kiviltä tallin vilposiin ja pimeihin loukkoihin ja talon koira ketjuissaan, joka pihan toiselta puolen oli tehnyt heikon kokeen haukkua, kuultuansa kartanon isännän askeleet, oli jo mielestänsä heittänyt hälytyksen nostamisen sellaisessa helteessä. Vanhalle pariskunnalle taasen, jolla yötä ja päivää oli vähän viileä matalan asuinhuoneen kylmien kosteiden muurien sisällä, näytti lämmin päivä olevan tervetullut — kaksi akkunaa oli aivan auki heidän huoneessaan. Toisen ääressä istui amtmanni lukien jotain kirjaa, toisen läpi näki herra Markus kipeän rouvan istuvan vuoteellansa kädet ristissä. Molemmat vanhukset olivat yksin; peittämättömien akkunain takana oikealle suljetusta ulko-ovesta ei näkynyt ketään liikkuvan ja silmäys, jonka hän heitti ullakon ikkunaa kohti oli sangen pikainen, hänelle oli aivan yhdentekevä istuiko koti-opettaja siellä kukkivien orjantappuroiden takana, vaiko ei. Hänellä oli yksi ainoa ajatus vaan — yksi ainoa. Ja tämäpä pakoittikin hänet oikeanpuolista polkua myöden käymään pihan ympäri tarkastamaan keittiön ikkunaa. Täälläkin oli hiljaista kuten puistossakin, jonka läpi hän nyt kulki; yhtä autiota oli kaikkialla maatilaan kuuluvalla maalla, jonka hän saattoi yhdellä silmäyksellä maantien viereisten pensasten yli nähdä.
Harmissaan purasi hän huultansa. Lähtisikö hän nyt todellakin Grafenholziin saadaksensa selville, että hän oli narri ja että hän halveksuttavalla tavalla ryhtyi vakoilemiseen? Jospa kotona sen tietäisivät! Hän kuvaili tuttujensa riemua, joiden lempi-kuumetta hän niin usein oli pilkannut, äitipuolensa pahastumista, hänen, joka oli salaneuvoksen tytär, nuorten neitosten pahaa ilkkumista, joita vastaan hän usein oli taistellut voittamattoman omaisuuksien — kaikki tämä kuvastihe hänelle loistavimmissa väreissä, mutta samalla riensi hän yhä pikemmin eteenpäin sen metsäpalstan läpi, joka hänelle kuului ja pääsi vihdoin metsikön läpi pyökkipuun takana olevaan piilopaikkaan, josta hän saattoi tarkastella metsänvartian huonetta. Hän käsitti aina täytyvän tuntua sielun ja ruumiin pelastukselta muutamiksikin tunniksi saada vaihtaa aution, tomun sekaisen maatilan männikön vieressä punaiseksi maalattuun huoneesen täällä. Kuten soma punakiuhtava arpanopla oli se viheriällä ruohomatolla, ja ei mikään auringon kellastuttama viljapelto keskeyttänyt, se oli pyökkimetsän tumman viheriän keskellä, korkea, jyrkkä lähteen suonesta rikas metsikäs harju takana, joka purojensa vesillä antoi eloa ja vilppautta täriseville myllynpyörille alhaalla laaksossa.
Tänään oli metsänvartian huone yhdessä kohden muuttanut muotoansa; lintuhäkit korkea-äänisine asukkaineen eivät enää rippuneet ullakon akkunan ääressä ja kaikki akkunat kulmahuoneessa, jonka metsänvartija oli tahtonut tarjota maatilan kipeälle rouvalle — oli nyt alaslaskettujen uutimien varjostama — syvä tyyneys oli laskeutunut huoneuksen ympäristölle, niin huolellisesti vaariinotettu hiljaisuus vallitsi siellä, että olisi voinut ruveta luulemaan vanhan kipeän rouvan jo muuttaneen tänne. Huone oli lukittu, ei ketään ollut kotona, jonka vuoksi herra Markus lyhyen pysähdyksen jälkeen jätti tarkastusasemansa kun samassa silmänräpäyksessä kaikuva nauru taasen hänet pysähytti. Tämä nauru kuului verho-akkunaisesta kulmahuoneesta, — pitkällinen ponnistettu hourumainen nauru, joka, keskeyttäen metsän syvän hiljaisuuden, kaikui suoraan ja vihlovasti korvaan. Sitä seurasi liikutettujen ihmisäänien mutina, yksi uudin vedettiin äkkiä ylös, ikäänkuin olisi levottomasti liikuttu tuolla huoneessa… Herra metsänvartialla oli vieraita, seurue hyviä ystäviä, jotka viettivät hauskaa päivää vilpoisessa huoneessa. Herra Markus kuvaili jo itseksensä tuon toveruusseuran, jonka päällitse tupakan savu ja oluen höyryt varmaankin nyt levisivät, samalla kun korttipeli ei estänyt pilaa herättämästä naurun puuskia hereille.
Ei, hänelle ei ollut mahdollista ajatella tyttöä sellaisessa seurueessa — täällä ei hän ollut. Hänen ylpeän katsantonsa edessä eivät miehet uskaltaisi sellaista raakaa naurua laskea — ja kuitenkin avattiin samassa silmänräpäyksessä huoneen ovi ja tyttö astui ulos.