"Ei, ei, vanhuksilla ei ole aavistustakaan tästä, eivätkä ne saa sitä tietääkään".
"Vai niin, ja tällä tahdotte tukkia suuni?" kysyi hän näennäisesti tyyneenä ja välinpitämättömänä.
"Joka tapauksessa täytyy minun hartaimmin pyytää teitä, jos vielä ennen lähtöänne käytte maatilalla olemaan puhumatta mitään tästä. Minä pyydän teitä, herra —".
"Herra Jumala, kyllä, jos niin välttämättömästi tahdotte. Minä voin olla vaitikin, ehkä en muuten juuri ole luotu suojelemaan likaisia salaisuuksia —".
"Likaisia?"
Tyttö astui takaperin ja herra Markus oli pakoitettu kysymään itseltänsä, josko tämä tyttö, joka yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla liikkeellä voi ilmaista koko joukon riehuvia tunteita, joka oli täydellinen näyttelijä tahi perinpohjin puhdas, korkean sivistyksen omaava sielu.
Syvästi harmistuneena piti hän edellisen otaksumisen oikeana. Oliko tässä mitään epäilystä? Eikö tuo ylenmääräinen kainous, jolla hän joku aika sitten oli poistanut silmäyksen hänen huolellisesti salatuille kasvoillensa, ollut kehnointa näyttelemistä, kun verrattain hänen käytöstapansa sen tosiasian kanssa, että hän täällä suojeluslaputta ja suuritta huivitta hämmästymättä liikkui meluavan miesjoukon keskellä. Ja nyt oli hänellä kyllin rohkeutta hellällä, rukoilevalla äänellä huomauttaa toista säädyllisyydestä. Ja kaiken tämän ohessa mikä viehättävä lemmellisyys hänen olentoansa varjosti, mitkä sydämelliset kasvot loistivat vahvojen, taakselykättyjen hiuksien alta! Nuoresta miehestä näytti ikäänkuin moninaisin värin loistava käärme, hiljaa madellen, kieroihe hänen sydämensä ympäri, käärme, jonka päätä hänen kiukulla ja surulla täytyi tallata.
"Suututtaako tuo ruma sana teitä?" kysyi hän terävästi. "No, sanokaamme siis sen sijaan 'hupaisia', niin hupainen salaisuus! Vanhuksien kanssa tulette helposti toimeen, he eivät kumpikaan pääse kynnyksen yli, eivätkä voi seurata jälkiänne, ja minä, niin minähän olen antanut vaitiolon lupauksen, niin olla vaiti ikäänkuin murhaava käsi kurkustani kuristaisi. Mutta miten on tuon sinisukan laita? Hän ei istu ullakkokamarissaan vangittuna ja hänellä on nopsat jalat, sen tulin eilen illalla tilaisuudessa huomaamaan. Hän liikkuu ikäänkuin haltia, ja hänelle olisi mahdollista kadota kuten kesäinen pilvi, jonka tuuli puhaltaa hajallensa avaruuteen; hän saattaa siis joko tulla liehuen mistä metsän loukosta tahansa hämmähäkin-verkkoinen huntu kasvoillansa — ja miten silloin kävisi?"
Tuskin huomattava hymyily lepäsihe hetken aikaa tytön huulilla. Hän kumartuihe kaivon yli ja veti laudan, jolla jo aivan täysinäinen astia oli, putoavan vesisuihkun alta.
"Minä luulen jo sanoneeni teille, etten voi mihinkään ryhtyä, hänen saamatta tietoa siitä", vastasi tyttö, toimiskellen, mitä kädessään piti.