"Tällä tahdotte sanoa, että olette velvollisuuden kautta sidottu tähän huoneesen", lausui toinen soinnuttomasti. "Mutta millainen velvollisuus tämä lieneekin, siitä vaivatkoot ihmiset aivujansa, yhtäpaljon kuin maatilan kotiopettajankin suhteen, joka kuten Jumalan kuva piiloittelee salaisten pilvihuntujen takana". — Hänen äänensä muuttui teräväksi ja ivalliseksi. — "Niin, Herra Jumala, lienee hauskaa vetää maailmaa nenästä, sangen hauskaakin lienee se, enkä silmänräpäystäkään kadehdi teiltä tätä ajankulua. Hirschwinkelin asukkaat eivät tosin ole niin lauhkeita kuin maatilan uusi isäntä; he selittävät arvoituksen omalla tavallaan, eivätkä keksi mitään lieventäviä sanoja amtmannin Mariasta, joka kaikkina aikoina päivässä tulee ja menee metsänvartian asuntoon — jossa asuu aivan yksin mies —".
Hän vaikeni. Hänestä itsestäkin tuntui kiusoittavalta nähdä, miten tytön käsi voimatonna vaipui astian kannikkeesta, miten puna hehkuvana nousi aina kähäröiden juureen otsalla ja niskassa. Poiskäännetyin katsein seisoi hän hetken häpeissään ja liikkumatonna ja ensi kerran näki hän sivulta tytön kasvon piirteet, joihin kaulan hienot juovat yhdistyivät, kaikki tämä kuvastuihe niin vakavasti ja liikkumatta, kuten pyökkimetsän himeään varjoon kiinnitetty kuva.
Kauniisti muodostuneen kaulan ympäri oli kapea samettinauha, kuten hieno, pensselillä vedetty viiva. Ehdottomasti johtui nuoren miehen mieleen Faustin sanat: "Miten ihmeellisesti eikö tätä kaunista kaulaa korista yksinkertainen purpuranauha". Ja hänen ajatuksissaan muuttui salainen laakson notkelma kolkoksi, ahtaaksi luolaksi; metsänvartianhuone peitettyine ikkunoineen ja rajune meluneen, jonka tyttö selvällä tuskalla ei olisi toivonut kuuluvan ulos — tuo pieni talo näytti hänestä äkkiä ikäänkuin eikös uskaltaisi hiipiä sinne ja sieltä löytää asunnon…
Ja tänne tuli tyttö salaa, oikein kuin varastaen itsellensä aikaa ja tilaisuutta siihen, ikäänkuin olisi magneetillisesti vedettynä kamalaan virran pyörteesen. Hirveä tuska valtasi herra Markuksen samalla kuin epäluulo syttyi hänessä että tyttö jo oli saattanut syöksyä sellaiseen. Mutta eikö hän seisonut tuossa kuin pelästynyt, äkkiä herätetty lintunen, pelästyksen matkaamana ja sanomattoman hämmästyksen leimuava todistus kasvoillansa? Kentiesi tämä katkera hetki karkoittaisi hänet ijäti Grafenholzista. Herra Markus toivoi sitä sanomattomalla kiinteydellä katsellen tyttöä. Mutta samalla hetkellä katsoi tyttö taasen ylös. Kolkko päättäväisyys kuvastihe hänen kasvojensa piirteistä.
"Minä en pidä lukua parjaajoista", sanoi hän lyhyesti ja nosti päätänsä.
"Ettekö, vaikka siivot ihmiset sulkevat teille ovensa?" huudahti toinen pikaisesti. "Rouva Griebel vastustaa pontevasti teidän muuttamistanne kartanoon, viattoman tyttärensä tähden", lisäsi hän julmalla selvyydellä.
Tämä näytti koskevan tytön sydämeen.
Sanomattomalla tuskalla pusersi hän käsiänsä sydäntänsä vastaan ja kuitenkin sanoi hän heti sen jälkeen tajunnalla ja aivan vakavasti: "Rouva Griebel on vielä kerran pyytävä minulta nämät sanat anteeksi. Muuten ei hänellä ole kartanossa valtaa käskeä, miten on meneteltävä, ja te ette sulje oveanne minulle —".
"Vai niin — niinkö luulette?" keskeytti hän tytön katkeralla naurulla.
"Miksi minut luulette?"
"Miksikö teidät luulen?" toisti tyttö nostaen katseensa vitkaan toiseen. "Minä luulen teidän olevan jalon miehen, itse kunniallisuuden. Jos voitte, niin unhottakaa ne katkerat sanat, jotka sokeudessani olen uskaltanut teille lausua! Miten enkö hävennyt, kuultuani missä aikomuksessa tulitte maatilalle! Te olette pelastanut vanhukset hädästä ja huolista. Teidän tarvitsisi nähdä, miten sairas on saanut ikäänkuin uuden elon, tietäessään olevansa teidän suojeluksenne alla; jo tästäkin asiasta ainoastaan tahtoisin kiittää teitä —". Tähän pysähtyi hän puheessaan ja ojensi arasti kätensä toista kohti.