Tyttö, joka oli heinän niittänyt, amtmannin piika, seisoi pöydän ääressä lehtimajassa. Hän oli, väsyneenä ja hiestyneenä työstä, hetkeksi mennyt vilposelle, varjoiselle paikalle. Viikate oli pöydällä hänen edessään sekä tukku heiniä, josta tyttö etsi kukkia.

Tervehtimättä laski herra Markus löydetyn nenäliinan pöydälle, ja hän katsahti vaan pilkallisesti tytön hoikkiin, ahavoittuneisin käsiin — hänen täytyi ehdottomasti ajatella "uutta piikaa", joka kehuttuine työkäsineen tuskin tulisi jatkamaan kukkavihkojen sitomisen hauskaa työtä.

Ja sitten meni hän eteenpäin ikäänkuin lehtisali olisi ollut aivan tyhjä. Metsänvartija oli sanonut hänen esiytymistänsä ja olentoansa röyhkeäksi ja karkeaksi ja syytä olikin nyt tähän nimitykseen; joka paikasta ylpeä ja käskevä, "hieno herra", jonka silmissä ei siinä talossa, johon menee palvelijoita olekaan… Mutta päästyänsä pihalle oli hän aivan toisin. Vanhan rouva sairasvuoteellaan ei pitäisi saaman tietää, että maatila nyt oli sydämen syvimmästä pohjasta inhottava hänelle.

Hän levitti uuden rakennuksen piirustuksen sairaan peittelle ja iloitsi siitä iloisesta kummastuksesta jolla sairas katseli kauniin uutisrakennuksen suunnitelmaa. Siinä olikin komeita, korkeita ikkunoita, lasi-ovia, jotka johtivat verandalle. Viiniköynnökset kiertelisivät valurautaisten käsipuiden ja verandan pilarien ympäri ja ruman pihan sijaan huoneen edustalla osoitti rakennusmestarin ehdotelma kauniin, pensailla istutetun pihan. Hän selitti sairaalle, joka samalla kertaa itki ja nauroi huoneen koko tarkoituksen mukaisen sisustuksen ja pysyi ulkonaisesti aivan tyyneenä niitä naurettavia vaatimuksia ja väitteitä vastaan, joita amtmanni esitti joka äkkiä alkoi uhkua siitä ilmasta, jota oli siipiinsä saanut. Parantumaton kerskaaja oli nyt aseman valtias — hän rakensi talon. Hän lorutteli parkettilaattiasta, samettipäällyksisistä huonekaluista, joita hankkisi saliin ja ilmaisi vilkkaasti mielipahansa siitä ettei piirustuksessa ollut mitään ajotietä, joka sallisi hienojen vaunujen päästä suoraan rapun eteen. Ja tässä käveli hän vihastuneena huoneen läpi ja pani paikatun yönutun, jonka taskusta moninkerroin pesty pumpulinen nenäliina riippui, majesteetillisesti rinnan yli kiinni ikäänkuin kalliita turkiksia olisi.

Herra Markus nauroi ja pudisti tyynnyttävästi sairaan kättä, sairas oli sellaisia väitteitä ja vaatimuksia kuullessaan pelon alaisesti katsonut häneen. Hän sanoi sairaalle hankkivansa Berlinistä mukavan rullatuolin, jolla sairaan helposti voisi muuttaa kartanoon. Ja nyt lähti hän suurimmalla kiireellä pois. Tuo ummehtunut, kamariin suljettu ilma lienee niin levottomasti ajanut veren hänen kumiseville ohimoilleen, jotka olivat halkeamaisillaan. Tämä kai ajoi hänet ulos vapaasen ilmaan — hän meni ulos ainoastaan hengittämään raitista ilmaa niin yksin ja ainoastaan siitä syystä. Hän olisi voinut lähteä kotimatkalle pihan portin kautta, mutta tuolla ulkona oli kaikkialla päivänpaistetta ja niin polttavan kuuma varjottomalla, kivisellä ajotiellä, samalla kun puiston puut tarjosivat viileätä varjoa — ja mistä syystä ei hän olisi saanut mennä puiston kautta kotiin.

12.

Hän vältti huolellisesti puiston portin narisemista kiinni pannessaan, ja jäi hetkeksi liikkumatta seisomaan varjostavain korkeiden vadelmapensaiden väliin, koska — no niin, koska siinä tuntui niin vilposelta ja raittiilta… Ja nähdessään tytön tuolla niitetyllä kentällä — miten hän juuri samassa ojentelihe itseään ja veti kotiopettajan heikosti tuoksuvan nenäliinan taskustansa, painaaksensa sitä kasvojansa vastaan — ystävyys talon neidin ja palvelustytön välillä meni siis niin pitkälle, sen mukaan kuin hän nyt selvästi näki, aina siihen asti että omaisuuskin oli yhteistä.

Tyttö seisoi, selkä käännettynä toista kohti ja tytön hartioiden liikkeestä näki hän, että tyttö suonenvedon tapaisesti veti henkeänsä. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi hän tytön vieressä.

"Miksi itkette?" kysyi hän puoleksi ivaten, puoleksi levotonna. Tyttö päästi heikon pelästyksen huudahduksen, ja pudotti tahtomattansa nenäliinan, joka peitti hänen silmiänsä. Niin, silmälaudat olivat itkusta punaiset, mutta hänen katseistansa loisti syvin harmi kysyjälle. Tyttö ei vastannut, vaan otti taasen viikatteen maasta, ikäänkuin aikoisi uudestaan työhön huomaamatta toista kysymyksineen.

"Enkö saa mitään vastausta", kysyi toinen vielä tukahutetulla äänellä.