Mutta kun hän seuraavana aamuna veti akkunan verhot auki ja aukasi akkunan ja tuo hänen pieni solvaisemansa, huono ilma virtasi häntä vastaan raittiina ja mansikan tuoksun sekä metsän lemun täyttämänä, kun aaltoilevat ohrapellot laaksossa aamuauringon paisteen täyttäminä hymyilivät hänelle ja kun pyökkipuiden syvät varjot aivan vieressä esiytyivät hänelle haaveen tapaisessa hämärässä, levittäen metsätielle lempeätä viileyttä, joka, sen hän tunsi, tunkeusi syvälle, syvälle, hänen sydämeensä, silloin tuli selittämätön eron katkeruus, kovin vihastuneelle, vihaselle nuorelle miehelle, ja vastustamattomasti virtasi hänen sielussaan polttava halu, jolla ei ollut mitään tekemistä marmoripatsaiden kylmien silmäyksien tai etelän lempeiden, lämpymäin tuulosien kanssa.
Hän pani niin pian kuin mahdollista oli matkalaukkunsa ja vaippansa pois, ja istuutui, kuten olisi ainaiseksi jäänyt, koko päiväksi puistopaviljonkiin. Epävarmalle maalle muurin toisella puolen ei hän ensinkään astunut. Hän liikkui puiston lehmuksien varjossa, hän luki ja kirjoitti, laski alas verhot niissä huvihuoneen akkunoissa, jotka antautuivat männistöön päin sekä sulki balkonkin ja pienen ulkorappusten oven niin huolellisesti, ikäänkuin ei ihmisjalka tämän jälkeen enää menisi ulos tai astuisi sisään siitä.
Ja niin kauvan kuin tämä päivä kesti, pysyi hän yli-inhimmillisellä päättäväisyydellä vapaehtoisessa vankeudessaan, niin hän kuunteli näennäisesti sangen välinpitämättömänä, kun rouva Griebel iltapäivällä sisään tullen kertoi, että hän oli pestannut uuden piian amtmannilaisille. Tämä tukeva henkilö ryhtyisi jo toisena päivänä palvelukseensa ja sen vuoksi oli hän, vanha rouva Griebel itse, katsonut parhaaksi lähteä heti maatilalle antamaan amtmannille ilmoitusta siitä… Hän ei voinut kylläksi sääliä amtmannin rouvaa, jonka vuosikausia täytyi olla vuoteesen kiinnitettynä ja samalla oli tuo sairasraukka ollut niin lempeä niin ystävällinen ja rakastettava, että rouva Griebelillä tuskin oli kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää, jolloin hän itse nostaisi ja kantaisi kurjan sairauden kokonaan kuihduttaman — ja että hänen itse täytyi huoleksensa ottaa sairaan hoidon, oli päätetty asia sen kaiken johdosta mitä hän tänään pikimältään käytyänsä ennätti huomaamaan… Amtmanni ja hänen rouvansa olivat olleet aivan kahden … vanhan, luuvalon runteleman ukon, joka tuskin pääsi kynnyksen yli kömpimään, oli täytynyt aukaista ulko-oven hänelle eikä keittiössä yksikään ihmissilmä voinut keksiä tulta ei savua ja sentään juuri kahvi-ajalla, jolloin köyhimmissäkin paikoin liedellä porisi pannullinen sikurikahvia. Niin siellä oikein näytelmä vallitsi. Ylpeä kotiopettajaneiti ei muka saattanut jättää päivällisuntansa ja tuo toinen — niin, tiesihän, mistä häntä sopi hakea. Mutta hän voi nyt mennä tiehensä kiluineen, kaluineen, sillä uusi piika oli oikea rakuuna, väkevä kuin karhu ja hänellä oli sellaiset kädet, että oikean talon emännän täytyi ihastua niitä katsellessaan. Häneltä kävisi kuin tanssi noiden vähäisten sisätöiden toimittaminen sekä ulkotyö kehnoilla pelloilla ja niituilla — niin sarkaröijyssä ja anturasaappaissa käveli hän kuten oikean maan piian tuleekin — niin lyhyesti voi sanoa, että on aika, tehdä suoraa siellä, ja että tulee toinen ääni kelloon, että vihdoinkin tulee loppu tuosta Grafenholzin jutusta.
Näin puhuessaan oli kunnon paksu, pieni rouva Griebel pienillä, puoleksi avonaisilla silmillään terävästi tarkastellut herra Markusta, sillä aina sitten eilisen, jolloin hän näki lavealta kiitetyn Griebelin eukon kahvin, oikean Jumalan lahjan, olevan koskemattomana ja jääkylmänä kirjoituspöydällä sekä noukkinut lattialta huiskin, haiskin olevat asiakirjeet, oli Hirschwinkelin uusi omistaja näyttänyt hänestä sangen kummalliselta ja juuri hetki sitten oli hän tehnyt sangen epäiltävän liikkeen, ikäänkuin tahtoisi kaikin sorminsa tarttua toisen huolellisesti kammattuun, harmaasen ja jo vaalentuneesen tukkaan. Hän ei luonnollisesti ollut sellainen nainen, joka oli tuommoista huomaavinansakaan. Hän oli nyt vasta oikein saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi ja poistui sitten sanoen, että hänen nyt vielä tänään täytyi tyhjentää ja kuntoon asettua uutta piikaa varten piikakamarin ullakolla.
Ja sitten, auringon laskettua, tapahtui todellakin, että nopea käsi käänsi avainta balkongin ovessa ja veti salvan takaisin, ja että heti sen jälkeen talon omistaja astui ulkorappusia ja kulki eteenpäin ohrapellon ja puistomuurin välillä. Tie meni talon ulkohuonerakennuksien sivuitse, ensin pienen niityn läpi, sitten suoraan metsään. Kävelijä oli painanut hattunsa syvälle otsaan, ikäänkuin häpeisi hän vienosti huokuvaa ohrapeltoa, ja puiden tummia latvoja, jotka majesteetillisen vakavasti katselivat uutta hullutusta. Mutta tällä kertaa olikin jokainen kolina, hänen omien askeleidensa ääni, otusten hiipiminen kaukana metsistössä, vieläpä oravan liikkeetkin puiden oksilla kuuluneet kahta terävämmin ja kiihottavammin kuin tavallisesti — kuitenkin olisi äkkinäinen "seis" joltakulta poliisivoiman edustajalta tämän polun käyttämistä vastaan antanut kulkijalle vähemmin miettimistä, kuin se ajatus, että herra Markus, ankara, säntillinen mies, hiipi täällä, arkana kuin otus, vieraalla alalla. Ja tallissa metsänvartijan huoneen vieressä olivat kutut määkineet petollisesti ja koira oli tuolla sisällä painanut kuonoansa etehisen oven alireunaa vasten ja murissut hiljaa vihastuneena vieraalle, joka hiipi ympäri taloa ja joka pehmeällä ruohostolla melkein kuulumatta kulki eteenpäin.
Kulmakamarin akkunat olivat vielä yhtä tarkasti peitetyt, kuin edellisenäkin päivänä. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka antoihe pohjoseen päin, oli kirkas valovista loistanut illan hämärään — ja tämän akkunan läpi oli hän nähnyt, mitä oli aavistanut ja joka oli saattanut kirouksia hänen huulillensa ja voimattoman vihan katkeran kiukun kyyneleitä hänen silmiinsä… Niin, hän, tyttö, oli ollut siellä, hän oli seisonut lieden ääressä ja kirkas liekki oli juuri leimahtanut avonaisesta hellan reijästä ja täydellisesti valaissut tyttöä. Hän oli tuntenut halua juosta tuonne toiselle puolen ja nyrkin iskulla akkunaa vasten pelottaa tytön syvästä miettiväisyydestä, joka oli hunnun tavoin levinnyt tytön kauniille kasvoille. Mutta siihen olisi hän tuskin saanut aikaakaan — tyttö oli äkkiä havahtunut alakuloisuudestaan, pian lykännyt hellan kehykset tulen yli ja höyryävä ruoka-astia kädessään kadonnut lähimmän oven taakse.
Mies ulkona oli vielä hetkeksi pysähtynyt seisomaan paikollaan. Sitten oli hän, oikein ojentaen itsensä, ikäänkuin pudistaen tomun jaloistaan, lujin, vakavin askelin mennyt rakennuksen akkunain ohi, niin että Dacks koiralla oli täysi syy ruveta haukkumaan. Yksi akkuna oli helissyt — joku lienee katsonut uloskin, mutta herra Markus oli jo ennättänyt maantielle, ja käveli siinä, kuin muutkin matkustajat, jotka huolettomasti antoivat yksinäisen huoneen olla, missä oli… Ei, hänen ei enää kauvemmin pitäisi olla tämän onnettoman intohimon kurjana, kehnona leikkikaluna. Häpeä sille miehelle, joka laski intohimoisten tunteiden syvät aallot päänsä yli vyörymään! Kaiken täytyi olla ohi, ikäänkuin maanjäristys olisi punasen rakennuksen hänen takaansa asukkainensa hukuttanut. Tähdet olivat vielä aivan vaaleina ilmautuneet jotenkin vaalealle taivaalle, mutta olivat kuitenkin, ne harvat, joita polun kummallakin puolevien puiden tuuheat latvat sallivat matkustajan nähdä; ne olivat paikallaan pysyneet ja nähneet tuon eteenpäin rientävän naisen, aivan samoin kuin jo vuosia takaperin olivat loistaneet hänen lapsensa päähän. Täytyi olla runoilija voidaksensa verrata naisen silmiä näihin muuttumattomiin, vakaalla ja lohdullisella valolla tuikkiviin tähtiin. Ivallinen, katkera nauru oli aaveen tapaisesti kaikunut syvässä hiljaisuudessa. Löytyiköhän mitään enemmän keinoteltua kun sellainen sydämellinen naisen katsanto sllmälautojen tummien ripsien alla?
Siis oli vihdoinkin tämän myrskyisen viikon viimeinen päivä, lauvantai koittanut ja samalla saapui rakennusmestari, joka mukanansa toi maatilan uuden rakennuksen piirustuksen. Hän oli tarkastamassa työtä sahamyllyllä, jonne herra Markus hänet johti sekä sieltä Hirschwinkeliin päivälliselle.
Niin pian kuin hänen ajokalunsa olivat menneet talon portista, astui herra Markuskin rappusia alas, piirustus mukana, mennäksensä maatilalle. Tämän oli hän voinut itsellensä uskoa — olipa hän koko yön ollut aivan rauhallinen, niin, niin tyyni kun ei hänen sydämensä milloinkaan olisi rauhattomasti sykkinyt. Se halveksumisen tunne, joka hänessä asui, oli hänelle voiton tuottanut onnettomasta taipumuksestansa. Ja jospa hänestä näyttikin nyt, ikäänkuin ei aurinko nyt enää loistaisi niin kirkkaasti maan päälle kuin ennen; ikäänkuin pimeä maa olisi itseensä imenyt kaiken ilon elämästä ja ilmasta, niin — täytyi hänen oppia siihen viihtymään. Parempi on katsoa alas hautaan, kuin antaa noiden keinojen viekoitella itseänsä ja muuttua pilkaksi ja nauruksi!
Maatilan puistossa oli alettu heinän niittäminen. Aina kapealle polulle asti olivat viikatteen kohtaamat kukat ja ruoho hajallaan. Siinä oli nenäliinakin. Herra Markus otti ylös hienon, lumivalkean nenäliinan, josta vieno orvokin tuoksu virtasi. Kotiopettaja oli kävellyt tässä, ja sangen uskottavaa oli, että nyt saattoi kohdata hänet tuolla lehtimajassa työnsä ääressä tai kirja kädessä. Näin miettien pysyi hän sangen kylmänä, hän ei ensinkään tahtonut kohdata neitiä ja hänen aikomuksensa kohtaamisen tapahtuessa oli yksinkertaisesti ja sivumennen kohottaa hattuansa, mutta tämäkään ei ollut tarpeen.