Suurin silmin katsoi tyttö ensin toiseen, mutta sitten näytti hän äkkiä käsittävän toisen tarkoituksen. Hän punastui ja suupielensä vavahtivat ikäänkuin pidätetystä ivanaurusta.
"Ei kai ole tarkoitus, että me muutamme metsänvartijan huoneesen", sanoi hän puoleksi kysyen.
"Tosin emme 'me', jos tällä myöskin tarkoitatte isäntäväkeänne. Minä luotan, että neiti Agnes Franz nöyrimmin kiittäisi päästäksensä matelemasta entisen kamarineitsyensä kotiin ja taloon".
"Grafenholzin metsänvartijan asunto on hänen korkeutensa ruhtinaan", vastasi toinen pidättäen hymyilyänsä, "enkä tiennyt milloinkaan saavani oikeutta määrätä siitä. Muuten on aikani Thüringissä pian ohi, kun 'neiti Agnes Franz' matkustaa pois, katoan minäkin ulkona maailmalla ansaitakseni leipääni".
Sanomattoman hämmästyneenä katseli hän tyttöä.
"Minä jo voisin teistä sitä uskoa, ellen tietäisi — että olette petollinen", sanoi hän vitkaan kääntämättä katsettansa tytöstä.
Tytön huulet vapisivat, mutta näennäisesti tyyneenä kuunteli hän tätä syytöstä.
"Minä en teitä vastusta — miksi puhuisinkin kuuroille korville. Te katselitte oloja sumuisen lasin läpi enkä minä voi liikuttaa sormianikaan antaakseni totuuden tulla näkyviin… Sen pahempi olette yhdessä suhteessa aivan oikeassa vastakin väittääksenne, että olen petollinen —".
"Niin, naisellinen mieltymys halun suhteen, jota ei käy puolustaminen; tottuneelta ja kokeneelta salonkinaiselta olette sen keinon itsellenne anastaneet".
"En, siihen en tunnusta itseäni vikapääksi". Tyttö sanoi sen päättävästi, sekä vakavalla, ehkä suuttuneella katseella.