"Ja jospa niin olisi ollutkin? Eikö se olisi ollut oikein?" kysyi hän ottaen nenäliinansa ja kääri sen haavoitetun käden ympäri. "Rangaistuksen täytyi seurata! Niin antaa tyhmä saakeli itseänsä viekoitella!" Hän veti suunsa pikaiseen ivanauruun, jolloin kauniit, valkoiset hampaat tulivat näkyviin. "Minä tiesin jo ensi päivänä — tuolla sillalla sahamyllyn vieressä, jossa sain niin mukavia vastauksia — että Thüringin ohdakkeet voivat pistää ja päälliseksi vielä oikein kovasti — ja nyt taasen olin sentään niin tyhmä, että menin niiden tielle". Hän kumarsi syvään ja ivallisesti. — "Ja nyt olemme kuitit, kaunis ujo. Minä olen osani saanut."
Tyttö ei vastannut mitään. Kokoon vaipuneena oli hän seisonut, silmät sanomattomalla kauhistuksella kiinnitettynä valkoiseen huiviin, jonka läpi suuria, punaisia pilkkuja salaman nopeudella nyt tunkeusi esiin. Heti tämän nähtyänsä riensi hän, ikäänkuin karkulainen puiston läpi ja katosi vadelmapensaiden taakse.
Huolimatta suuresta nyreydestään täytyi herra Markuksen nauraa. Tämä urhoollinen sankaritar, joka oikein rohkeasti ja urhokkaasti oli hartioillensa raskaan elon kuorman sälyttänyt, ei voinut katsella vähää veren tilkkaa, vaan jätti uhrinsa pulaan. Hän huomasi hyvin, ettei haava ollut erittäin vaarallinen ja ettei tuo pieni suonen isku voinut häntä vahingoittaa — virtasihan veri jo muutamia päiviä niin kuumana ja riehuvana hänen suonissansa, ikäänkuin olisi hän kovassa kuumeessa, tämä kaikki teki hänen sydämestänsä oikein synkäksi ja hajamieliseksi… Hänen täytyi hävetä itseänsä. Hän ansaitsi ystäviensä ankaraa pilkkaa ja ivaa. Jos he olisivat nyt nähneet hänet, koulusta kotiin lähetetyn oppimattoman pojan perikuvana. Sellaisen tapauksen sääliväistä ivahymyä ei hän voinut ajatella nyrkkiänsä pudistamatta. Ja mitä oli tuosta halveksimisesta tullut, johon hän kääriytyi — hyvä Jumala siitä oli hädässä kehno apu! Ensimäisellä silmäyksellä tytön itkeneisin silmiin oli koko halveksiminen kuin puhallettu pois. Ja tuo raitis rivakkuus, jolla hänen muulloin heti sekä hengellisesti että ruumiillisesti oli tapana pudistaa päältänsä kaikki huolet ja ahdistukset, ei sekään häntä nyt ensinkään hyödyttänyt, ei edes voinut tuottaa mitään epätoivon iloisuutta.
Hänen näin käydessään eteenpäin — puistosta oli hän heti lähtenyt — ja astuessaan yksinäistä polkua männistön läpi, jossa ei yksikään ihmissilmä häntä nähnyt, siellä oli niin hiljaista ja rauhallista ja siellä havupuiden, nuorilla, pehmeillä kasvannaisilla täytetyt oksat vilvottaen silittivät hänen paljasta, kuumaa otsaansa, taisteli hän voimakkaasti sydämessään tuskallisimman, pettyneen tunteen kuvittelun kanssa… Hetkisen oli hän koko sydämellään riemuinnut, ikäänkuin rajattoman onnen täysi päivä-paiste äkkiä olisi hänet ympäröinnyt — tyttö oli viaton ja vapaa, ei kellään muulla ollut mitään oikeutta häneen, hän oli vastustamattomasti sen todistanut, mutta mitäpä se nyt häntä hyödytti? Hänen oli samalla kertaa täytynyt varmistua siitä, ettei hänelläkään ollut tytön omistamiseen ensinkään toivoa. Tässä eivät mitkään kaunistelemiset tai tulevaisuuden toiveet auttaneet, tai kaikki tuo, mitä sanotaan pettyneen toiveen haamoitteluksi — tyttö ei tahtonut ensinkään huolia hänestä, sen sanoi hänelle hänen pohjasta rehellinen, totuuden mukainen mielensä, ja sen vuoksi nyt pitikin miehuullisesti kestää taistelu, ettei itsetuntoisuuden ja kunnioituksen viimeinen hitukin joutuisi kadoksiin.
13.
Hirschwinkelin puistopaviljongissa oli rasittava helle. Ei ollut pitkään aikaan satanut, päivä päivältä oli aurinko noussut ja laskenut pilvettömällä, loistavan sinisellä taivaalla, sekä oli vähittäin kuumentanut kaikki, katot, seinät, puiden oksat ja metsän pensastot, sekä pellot sangen syvälle maahan.
Herra Markuksen mielestä oli rouva Griebelillä oikein, kun hän, tosin sangen runottomasti, mutta sen sijaan oikein kiivastuneena lausui, että sellainen sopimattomalla ajalla sininen taivas, joka "koko ijankaikkisuudessa" ei nostata ainoatakaan siunattua pilveä, näytti hänestä, ikäänkuin ilkeät ja pahat kasvot, jotka pilkkasivat eläinraukkoja Jumalan luomalla maalla. Herra Markuksestakin näytti, ikäänkuin tuo kuihduttava helle, jonka vaitutuksesta kypsyneiden tähkäpäiden painama olki heikkona häilyi nuokuksissaan ja lehdet sekä kukat saivat ensimäisen, heikon, alkavaa surkastumista muistuttavan näön, tunkeusi syvälle hänen sieluunsa kaikkien huokoisten ja hermojen kautta, ikäänkuin hän ympärillään kuulisi vahingon iloista liritystä heikoista, raukoista eläimistä Jumalan luomalla maalla, joiden täytyi tyytyä siihen mitä kohtalo heille antoi, sama se jos raivokkaina pöyhistyivät tai tuskallisesti alistuivat suruun sen taakan alla, joka heille oli pantu.
Hänen haavoitettua kättänsä poltti ja olipa sangen hyvin että hän muun mukavuuden muassa oli lepohuvilaansa hankkinut raikasta vettä ja pesukaapin siihen kuuluvine kaluineen — nyt ei hänen tarvinnut mennä oikeaan asuntoonsa eikä juosta rouva Griebelin luo, joka ei ensinkään näyttänyt hänestä toivottavalta — mutta hän ei sentään välttänyt kohtaloonsa.
Juuri samalla hetkellä, kuin hän kastoi kätensä pesuastiaan, astui kunnon lihava rouva puhisten ja hikeä valuen rappusia paviljonkiin "iltapäiväkahvin tähden" katsoaksensa oliko hän kotona.
Eipä hän ollutkaan nainen, joka niin helposti antoi pettää itsensä. Hän pudisti vaan päätänsä toisen kertoessa, että oli itseänsä kynäveitsellä haavoittanut, sanoi vaan kuivalla tavallaan: "Minusta on todellakin käsittämätöntä, miten olette käyttäinnyt, herra Markus. Jos olisi peukalo tai etusormi, niin pitäisin pilanne hyvänäni — mutta keskelle kämmentä?!" Siitä seuraavan johtopäätöksen: "Teidän on kuitenkin täytynyt menetellä sangen taitamattomasti", nieli rouva, näennäisesti vaivoin… Sitten poistui hän tuodaksensa vanhaa, kulunutta aivinaista ja Arnicalaastaria, mutta herra Markuksen täytyi odottaa ja pitää sillä aikaa kättänsä vedessä — vanhaa aivinaista ei aina ole käsillä ja minkä rouva oli Arnicalaastarinsa laskenut, ei samalla hetkellä voinut muistaa.