"No, mutta sanoittehan itse, että hän menisi meren yli? Ja näettekö se on suora tie onnellisuuden maahan ja uneksitun kultaisen prinssin luo".
Halveksien rypisti tyttö suutansa. "Mikä suuri ajatus rikkaalla miehellä sentään on rikkauden voimasta", sanoi hän katkerasti.
Toinen nauroi. "Olisiko se mielipide väärä? Jumala varjelkoon! Se toteutuu joka päivä. Jos vaan olisi varaa antaa sataa kalliita kiviä, sekä pitää palatsia suuressa maailman kaupungissa ja satunnaisesti kaunista kesähuvilaa rehevien puistojen keskellä, niin sellainen kotiopettaja pitäisi kaikkien näiden salaisuuksien tuhlaajaa ihastuttavana, vaikka hän olisikin musta ja törkeä kuin itse perkele. Ettekö sitä usko?"
"Tietysti, koska te sen sanotte", vastasi tyttö samalla kevyellä äänellä, jolla toinenkin oli puhunut. "Sillä, jota tarkoitan, on myöskin mieltymyksensä. Eikö ole äärettömän rohkeasti häneltä, että hän uskaltaa pitää mieltymyksiä ja vastamielisyyksiä, aivan kuten tekin. Minä tiedän, että hän asettaa rikkauden etuisuudet aivan samalle korkeudelle, jonne tekin panette inhoittavat kotiopettajat — se on paljon hänen toiveidensa määrän alle".
Tästä terävästä vastauksesta selkeni, että tyttö mitä syvimmin tunsi itsensä vihastuneeksi ja loukatuksi, ehkei toinen näkynyt sitä huomaavan.
"Älkää niin liian tietäväksi itseänne luulko!" sanoi hän nauraen. "Te olette älykäs tyttö ja minusta näytätte sielunne puolesta olevan ihmelapsi piirissänne, mutta neitinne sisällinen olento on teille jäänyt seitsemällä sinetillä lukituksi kirjaksi. Hän pettää teitä, ja menköön siis tiehensä Eldoradoonsa. Minä sydämestäni toivon hänelle kaikkea mahdollista iloa ja hyvää. Tulkoon hän tavallansa onnelliseksi, jos hän vaan jättää varjonsa jälkeensä! Ettehän te seuraa häntä — eikö niin ole? Te jäätte Hirschwinkeliin?" kysyi hän melkein rukoillen ja syvästi vetäen henkeänsä.
Hänen sanansa eivät tehneet tyttöön mitään vaikutusta. "Minäkö jäisin tänne? — Kentiesi vastaista kohtaloani oöottamaan?" kysyi tyttö vuorostansa sanomattoman äreällä ja pilkallisella äänellä.
"Se kai ennen, kuin luulettekaan, saavuttaisi teidät", jatkoi herra Markus ihmeellisellä tavalla puristaen nämät sanat ulos — ne kuuluivat kuitenkin ikäänkuin riehuva sydän lyöntiänsä löisi epävarmassa äänen korossa. Hän astui äkkiä tyttöä lähemmäksi, mutta tyttö väistyi pelästyneenä sumealla katsannolla ja kohotti, ikäänkuin tahtomattansa puollustukseksi kätensä — viikatteen kirkas terä välkähti heidän välillänsä.
"Minun täytyy kai ottaa teiltä tuon inhoittavan leikkikalun", sanoi hän ärtyneenä ja ojensi pikaisella liikkeellä kätensä viikatetta kohti. Tämä tapahtui ajatuksen nopeudella, mutta miten se tapahtui, ei kai kumpikaan heistä tiennyt — hän väistyi takaperin ja tyttö päästi pelästyneenä huudahduksen sekä heitti viikatteen kauvas pois luotansa.
"Oliko se minun syyni", änkytti tyttö kauhistuneena.