"Vai niin. Siinä tapauksessa kiitän teitä sangen paljon osanottavaisuudestanne", sanoi toinen katkerasti hymyillen astuen pöydän luo. "Te voitte levollisena ja rauhallisena mennä kotiin. Minä yksin olen tähän syynä, miksi olinkaan niin tyhmä, että tulin uhkaavaa asetta niin liian lähelle! Muuten näette, että minä teidän tullessanne olin aikeissa" — hän viittasi laukkuun — "aivan yksikertaisesti nielaastarilla sitoa 'tämän onnettomuuden tapauksen' todistajan".
"Ei siinä kylläksi", sanoi tyttö vilkkaasti ja vakavasti, sekä astui taasen huoneesen. "Haava meni jotenkin syvälle — minä näin sen ja tiedän keinon, joka estää kuumeen ja riennättää haavan parantamista". Tyttö aukasi kopan, joka hänellä oli muassansa, kannen, sekä otti pienen käärön aivinaista, "Sallitteko, että sidon haavan. Voitte huoletta luottaa minuun — diakonissanvirka ei ole minulle outo".
"Varjelkoon! Mitä ajattelettekaan? Minäkö sallisin sellaisen äärettömän uhrauksen teiltä. Ei, en milloinkaan, kaunis ujo! Se, joka niin hyvin, kuin minäkin tietää, millä sisällisellä vastahakoisuudella te sellaisiin laupeuden töihin antautte — teidän tarvitsee vaan muistaa, miten kävi sillalla sahamyllyn vieressä, jossa minun ensin täytyi vetoutua teidän kristilliseen laupeuteenne, ennenkuin irroititte minut, kulkulaisraukan, pintehestä — niin, se joka tämän kaiken tietää, ei toista pyydäkään. Menkäät nyt Jumalan nimessä kotiin tai vieläkin parempi, Grafenholziin ja sanokaa metsänvartijalle, että hän illalla saa minulta hakea sen kirjan, josta puhe oli! Se on silloin saatavilla".
Tyttö ei lähtenyt — päinvastoin! Astuen kartanon omistajan rinnalle pöydän viereen, kääri hän käärönsä auki, otti tulpan pienen lääkepullon suulta sekä levitti erityisiä sidetarpeita — tämä kaikki tapahtui rivakasti, varmasti, ja äänettömällä totisuudella, kuten lääkärin on tapana menetellä vastahakoisen sairaan kanssa.
"Sanokaa minua laupeuttomaksi, tuomitkaa minua, halveksikaa minua enempi kuin ennen, minä en sentään mene pois ennenkuin olen velvollisuuteni täyttänyt", sanoi tyttö lempeästi, mutta vakavasti.
"Mutta minä en tahdo ensinkään olla tekemisessä teidän velvollisuuden täyttämisenne kanssa. Minä vältän palvelustanne ja todistan teille täten että olette tehnyt kaikki, mitä ihminen voi, tyynnyttääksenne arkaa omaatuntoanne", huudahti toinen vapisten sisällisestä liikutuksesta. "Tyydyttekö siihen?"
Tyttö pudisti päätänsä. "Minä olen käyttäinnyt tuimasti teitä kohtaan ja haavoittanut teitä liian kovilla sanoilla. Te olette aivan oikeassa pyytäessänne diakonissalta etenkin itsensä hillitsemistä, ja sen vuoksi pyydän teidän antamaan anteeksi äkkinäisyyteni". Epäileväisellä arkuudella ojensi tyttö kätensä.
"Paljon melua tyhjästä", huudahti toinen, puoleksi nauraen, puoleksi suuttuneena, huomaamatta tytön aihetta. "Kenpä tuollaisen mitättömän naarmun tähden haluaa tuhlata ainoatakaan sanaa… Jospa todellakin saattaisin kärsivällisyyteni siihen, että antaisin teidän täyttää tahtonne, ensi hetkellä kuitenkin repisin siteen, — sillä minä olen liian kärsimätön".
"Olkaa nyt niin hyvä", keskeytti tyttö hänet lempeästi pyytäen.
Näillä sanoilla ja tällä äänellä oli häneen loihtiva vaikutus. Olkapäitään kohauttaen, käänsi hän päätänsä sivulle ja ojensi vaiti ollen haavoitetun oikean kätensä tytölle.