Tyttö oli todellakin ollut diakonissana — tämä haavan laadun tutkimiseen tottunut, varma tapa ei johtunut ainoastaan naisen synnynnäisestä taitavuudesta.
Herra Markus käänsi vitkaan kasvonsa tyttöön päin ja katseli häntä.
"Oletteko ollut jossain diakonissa laitoksessa?" kysyi hän huomattavalla kummastuksella.
"Olen, mutta en kauvan, enkä aikeessa antautua kokonaan tähän toimeen. Tahdoin vaan saada niin paljon oppia, että maalla, jossa usein on monen tunnin matka lääkärin luo, hädän tullessa voisin auttaa ensi silmänräpäyksessä", vastasi tyttö tointansa keskeyttämättä. Sitten katsahti hän ylös ja sanoi: "Te olette kuitenkin pakoitettu lääkäriä etsimään", näin puhuen loisti kyyneleitä tytön silmissä, "oli lovia terässä".
Toinen nauroi. "Ommelkaa vaan huoletta haava", sanoi hän kehoittaen, "ja luottakaa vahvaan luontooni".
Tyttö puri hampaitansa yhteen ja kuljetti neulaa rivakasti ja varmasti ehkä silloin, tällöin värähdys kulki hänen ruumiinsa läpi… Oli vielä jotain arvoituksen tapaista tytön olennossa, minkä hengen lapsia hän todellakin oli. Hänen lausumis- ja käytöstapansa, koko hänen olentonsa, hänen puoleksi itse kieltämät mutta yhä enempi esiytyvät taitonsa ilmaisivat, että hänen kotonsa alkujaan oli sivistyneissä seuroissa ja kuitenkin piti kotiopettaja, joka sentään paraiten tiesi, mikä rikas hengellinen aarre oli tytön sielussa, tyttöä ankarasti vangittuna alentavan aseman painossa… Mikä tälle itsekkäälle naiselle antoi sellaisen vallan tytön selkeästi ajattelevaan henkeen ja elämään?
Herra Markuksen katsanto rippui, ikäänkuin lumottuna tuossa kauniissa päässä, joka nojasi hänen kätensä yli, tuossa komeassa, yksinkertaisesti taaksepäin kammatussa ruskeassa tukassa — hämärä virta täynnä sähkövoimaa, saavutti hänet. Hänen hengityksensä muuttui raskaaksi… Huivin peittämättä jättäneellä valkoisen kaulan kapealla alalla näki hän taasen mustan samettinauhan, tällä kertaa puoleksi solmittuna. Oliko tytöllä rinnallaan taikakalu tai kallis muisto, josta ei milloinkaan luopunut? Luuleva, riehuva tunne ajoi kaiken veren hänen päähänsä — hän olisi halusta tahtonut tempaista nauhan ja heittää sen kauvas pois. Tyttö ei varmaankaan aavistanut, mitä väkivaltaista tekoa toinen tuumi, muuten ei hän olisi niin kiitollisella ja sydämmellisellä katsannolla katsonut ylös; hän irroitti hiljaa kätensä ja astui pöydän luo taasen pannaksensa koppaan sideaseensa.
"Kiitän teitä", sanoi tyttö helpoituksen hengähdyksellä, ikäänkuin raskas taakka olisi hänen sydämeltään nostettu. "Huomenna tulen taasen katsomaan haavaa".
Tähän ei toisella ollut mitään sanomista, eikä hän vastannutkaan. Hänen sisällänsä pahat toiveet ja petolliset keinot kehittivät salaa aikeitansa. Hän näytti tosin sangen tyyneesti katselevan tytön toimia, ja kuitenkin uneksi hän, että vihuri tempasi tämän pienen majan, nosti sen kokonaan ja vei sen pikemmin kuin höyryhepo, siivitettynä kuin toivoisa ajatus, äkkiä ilman läpi, sievästi laskeaksensa sen Markuksen huvilan puistoon lähellä Berliniä… Kauvaksi, kauvaksi Thüringin metsiin jäi silloin itsekkään ullakkokammarin neidin selittämätön voima, Grafenholzin metsänvartijan huone luoksensa vetävine voimineen ja selittämättömine arvoituksineen — temmattuna irti kaikesta, joka häntä piti täällä, olisi tuo lämpymästi toivottu pakoitettu kääntymään ainoasti häneen ja hänen suojelukseensa — eikä hän milloinkaan laskisi tyttöä. — Niin, lähes sellainen oli tuo petollinen verkko, joka solmu solmulta valmistui hänen seisoessaan tytön rinnalla ja hengittäessään orvokkien tuoksua — kotiopettaja neidin mielituoksu, jolta palvelijankin karkeat vaatteet lemahtivat.
Ja mikäpä häntä estikään itse näyttelemästä vihurin osaa, ja äkkiä riehahtavalla kosinnalla voittamasta hänen rakkauteensa valmistumattoman. Ei mikään muu kuin tuon älykkään pienen tytönpään tahdon voima. Ja tahtoiko hän todella nähdä, amtmannin piian lyhyesti selittävän ja kiittävän eikä tahtovan tulla Markuksen rouvaksi ja huvilan haltijaksi. Koti-opettajan elämän-pyrinnöiden rinnalla oli sellainen päätös sentään uusi ja kuulumaton — mutta ettei se toisella tavoin lankeaisi, sen tiesi hän, herra Markus nuorempi, jonka oli tapana kotona jotenkin säästämättä ja ankarasti esiytyä hienoissa puvuissa esiytyvää kiekailua vastaan, hän oli nyt varallaan ja puri huuliansa, ettei ainoakaan tulinen sana häneltä toisi purevaa, kieltävää vastausta työpukuiselta totiselta tytöltä.