14.
Herra Markuksen oli ylipäänsä mieleen, että rouva Griebel astui hänen luoksensa. Hän jutteli aina sangen mielellään rouvan kanssa, mutta tällä hetkellä tunsi hän sydämmessään syvimpää vastenmielisyyttä, kuullessaan nahkakenkien narisemisen jotka kovalla melulla tulivat rappusia ylös astuen. Hän näki miten tämän kuultua kova puna lensi tytön poskille. Tyttö ei sentään hämmästynyt, vaan kiinnitti sidettä aivinaiskäärönsä ympäri rouva Griebelin aukaistessa oven.
Rouvan pikku tytärkin, Louise, oli tällä kertaa mukana.
Lautasilla, joita molemmat kantoivat, oli tuskin tilaa mehu- ja
seltterivesipulloille, kahvikaluille, arnikaoljylle ja laastarille ja
Jumala tiesi mitä kaikkia kunnon rouva oli koonnut.
"No —?" kysyi hän pitkäveteisellä äänellä ja silmäripseet kummastuksesta korkealle nostettuina, seisoen ikäänkuin naulattuna rappusien ylimmäisellä askeleella. Ja pikemmin kuin tavallisesti katsahti hän tyttäreensä, sekä levitti itseänsä ehdolla niin, että ruumiillaan melkein täytti oven leveyden ja siten melkein kokonaan sulki näköalan uteliailta pieniltä silmiltä, jotka tiesi takanansa olevan.
"Niin, nyt tulette myöhään, parahin rouva Griebel", sanoi herra Markus. "Ei sentään ole niin pahasti ettei ole vanhaa aivinaista, eikä arnikaa käsillä, kuten maatilalla näyttää olevan. Kokemattomalle kädelleni sattui onnettomuus siellä, ja kun kauhistun hirveästi kaikkia siteitä — minä olen jotensakin arka — riensin tieheni, mutta turhaan" — tässä hän totisella katsannolla kohautti olkapäitään. "Apu seurasi kantapäilläni ja tahdoinko vaiko en, täytyi antaani tapahtua mitä tehtämän piti. Ja katsokaas nyt, huolellisin kasvatusäideistä. Ammottava haava on neulottu, neulottu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan ja tahdonpa nähdä sen, jolla on mitään muistuttamista siteen suhteen".
— "Onko se mahdollista — neulottu!" näin sanoen laskettiin lautanen helisten pöydälle, eikä siis ollut kielletty pikku Louisenkaan astumasta sisään.
"No, nyt on siis kaikki hyvin", tuumi rouva Griebel. "Mutta tästä lähin saatte, herra Markus, toistaiseksi säästää arkuutenne, sillä enhän minäkään eiliseltä ole… Kunniani kautta, side näyttää todellakin, ikäänkuin sen olisi tehnyt vanha lääkeneuvoksemme Heinrichsdalin linnasta itse — hän on kunnon mies, kiitetty lääkäri, herra Markus. Niin tuollaisen siteen edessä, kuin tuo on, täytyy todellakin Tillrodan vanhan parturin väistyä häpeäloukkoon. Ja sen olet sinä tehnyt? Ja olet vaan amtmannin piika". — Hän kiinnitti terävästi silmänsä tyttöön. "No, sano minulle, missä teidän seuduillanne piioille opetetaan tuollaisia miehen töitä? Eipä laitoksessakaan, jossa Louiseni kuitenkin oppii kaiken, mitä ihminen oppia voi, sellaista tapahdu vai miten Louise?"
"Ei, äiti", vastasi pikku tyttö, joka tähän asti vaiti ja kummastellen oli katsellut amtmannin kaunista piikaa. — "Mutta eräs toveri, joka pääsiäisestä saa paikan kotiopettajana eräällä tilalla, etelä Venäjällä, käy nyt diakonissalaitoksessa oppiaksensa sairaita hoitamaan".
"Vai niin! — Siinäpä se onkin. — Neitinne tuolla on myöskin sellainen ja sinä olet häneltä oppinut", sanoi rouva Griebel tytölle, joka tyyneenä, mutta pois käännetyin kasvoin lopetti tuomiensa kapineiden järjestämisen ja nyt painoi kopan kannen kiinni. "Todella olikin sangen hyvin ja sopivasti että hänellä oli sinä tänne lähetettävänä tällaisessa tapauksessa. Luonnollisesti ei hän uskaltanut itse tulla tänne, miehen huoneesen sepä amtmannin veljentyttärelle olisi kaunista ollut. Huh! Olisinpa halunnut kuulla, mitä alamaiseni tallissa ja keittiössä olisivat silloin sanoneet".
Kova puna leimahti nuoren tytön poskille ja hänen kätensä liikkuivat nopeasti aukaistaksensa suuren valkean huivinsa taakse sidotut kulmat.