"Mitä puhutte?" huoahti herra Markus terävällä ja vihastuneelle äänellä. "Missä nyt on kunnon rouva Griebelin terve ja selkeä äly? Tahdon vaan kysyä teiltä, ken älykäs ihminen alistuisi niiden ajattelemattomien tuomioiden alaisiksi, joita alamaisenne lausuvat? Lääkärin apu, sama se keneltä se saapuu, on seuraelämän usein tyhmien tapojen yläpuolella. Olisipa minusta sievä auttaja, joka hukkuvan tai verta vuotavan ihmisen nähdessään rupeaisi tuumailemaan sopiiko auttaa hädänalaista".
"Ei veren vuoto niin vaarallinen ollut, herra Markus", sanoi rouva Griebel, vähääkän oikaisusta huolimatta ja järkähtämättömän tyyneesti. "Kauniille puheellenne kunnia, mutta eipä se niin sattuma ollut. Naisen hyvää mainetta voi karkea seura, jota tarkoitan, johonkin määrin vahingoittaa, — siinä pysyn — aivan kuin ilkeät hiiret järsivät parhaimmankin silkin, kysymättä onko se hieno. Kuulisitte vaan kerrankin, miten kielet tärisevät kuin myllynkivet tuolla mäen tuvassa, esimerkiksi tuosta puhuttaessa" — hän näytti tyttöä — "mutta en enää tahdo toria saada — ei Jumala varjelkoon, olen hiljainen kuin muuri", keskeytti hän itsensä.
"Sitä minäkin nöyrimmästi pyytäisin", sanoi herra Markus totisesti ja synkällä katsannolla.
"Olettehan totinen, ikäänkuin seisoisin oikeuden edessä, herra Markus. Eikö totta, 'kunnon rouva Griebel' on yhtäkkiä muuttunut vanhaksi syöjättäreksi, kaiken nuorison ankaraksi viholliseksi sen luulenkin. Mutta se en ole, en ole milloinkaan ollutkaan. Kauniit, nuoret tytöt ovat aina, omassa nuoruudessakin minua ihastuttaneet ja olen mieluisasti katsellut ja ihastellut tuollaista muhkeata tyttöä, jonkalainen itse en ole ollut, en ole ollut kaunis, minulla oli yhtäläinen ympyriäinen, paksu pää, kuin nytkin ja sentään kelpasin Pietarilleni. No, kuten sanon, on aina sydämestäni vihlaissut, jos yhtäkkiä joku tyttö, josta olen pitänyt, on tarttunut pauloihin, ja ihmiset ruvenneet häntä sormellansa näyttämään, niin ei sinun tarvitse hiipiä pois", sanoi hän, kääntyen tyttöön, joka oli hiljaa astunut ovelle ja aikoi avata sen, ja otti samoin kuin maantielläkin sahamyllyn vieressä tytön esiliinasta kiinni. "Mitä sanon, sopii sinullekin, juuri sinulle… No, ei sinulla ole nyt suojelustilkkua, nyt oikein näkee, miltä näytät. Sinä olet kaunis tyttö — sitä ei kuitenkaan voi kieltää. Kaukaa saa todellakin sellaisia kasvoja etsiä —".
Hän vaikeni hetkeksi, oikein hämmästyneenä, sillä viimeiset sanat kuultuansa oli tyttö siepannut kaulahuivin ja äkkiä peittänyt kasvonsa. Mutta seuraavana hetkenä sai pyhä kiukku vallan tyyneessä rouvassa ja hänen aina tasaisessa mielessään.
"Mitä? Oletko katoolilainen, nunna, koska tämä näyttää sinua kiusaavan. Onko häpeällistä, että rehellinen rouva katsoo kasvoihisi. Heikkari, sinä olet oikea pyhimys. Kerro minulle, oletko metsänvartijan huoneessakin sellainen arka ja ujo kana".
Korkea huudahdus Louiselta keskeytti äkkiä tämän rangaistussaarnan… Tytön äkkinäisesti äsken liikehtiessä oli irtonaisesti solmittu samettinauha pudonnut lattialle. Ei hän enemmän kuin vihastunut rouvakaan ollut sitä huomannut, mutta sitä suuremmalla jännityksellä oli herra Markus nähnyt, miten nauha valui alas. Äkkiä kumartui hän ja otti sen ylös — kultaraha rippui nauhassa. Tämän rahan nähtyänsä pieni Louise päästi riemun huudahduksen.
Samassa silmänräpäyksessä sattui vieraan tytönkin katse nauhassa rippuvaan kultarahaan ja molemmin käsin tarttui hän kaulaansa.
"Se on minun muistotukaatini", selitti hän tyyneesti ja ojensi kätensä sitä kohti.
"Vai niin! Sinun! kuuleppas tyttöseni, sitä en tahdo päähäni saada. Miten sitten olet saanut niin arvokkaan koristuksen?" kysyi rouva Griebel, tyyneesti lykäten pelästyneen Louisen sivulle itse taistellaksensa tämän taistelun. "Tuon muistorahan tunnen yhtä hyvin kuin minkä muun tahansa tässä maailmassa — se on Louiseni, niin totta kuin kaks kertaa kaks on neljä… Sellaiset ikivanhat perhekalliudet eivät joukottain lennä maailmassa — sen sanoi vanha ylimetsänhoitajamme itse — edespääsö-päivänä antaessaan pikkutyttärelleni tämän tukaatin — se oli oikein juhlallinen hetki ja vieläkin käy kylmä väre selässäni sitä ajatellessani… Ja sen vuoksi sano nyt vaan — eihän mitään onnettomuutta ole tapahtunut — eikö totta, sinä löysit muistotukaatin tuolta portin ulkopuolella, ja se houkutteli sinua kerran koettelemaan, miltä tuollainen kaunis kiiltävä kapine sinulla näyttäisi".