Tyttö vaaleni silloin koko kasvoiltansa.
"Löydettyjen korujen kantaminen ei ole parempaa kuin niiden varastaminen", sanoi tyttö sitten näennäisellä ponnistuksella.
"Mitä nyt — varastaa!" huudahti pieni paksu rouva, pudistaen päätänsä. "Ken sellaista väittääkään, narrimainen tyttö? Et sinä siltä näytäkään. Vanha ja kokenut ihminen kuten minäkin, tietää heti mistä 'Taavetti olutta osti'. Jos ymmärtäisit olla pitkäsorminen, olisit kyllä hankkinut parempia vaatteita verhoksesi. Mutta sinä olet nuori ja täytyy turhamielisyyttäsi katsoa sormen läpi. Jumala varjelkoon minua toimittamasta sinulle mitään ikävyyksiä tämän tähden. Minä olen aivan iloinen saatuani muistotukaatin takaisin".
"Ei se sitten tämä tukaati tule olemaan", selitti tyttö päättävästi. "Sellaisessa tapauksessa pikku tyttärennekin kantaisi koristusta, joka ei ole hänen. Tämä on jo monta vuotta ollut minun omani", — sanoi hän samalla kääntyen totisena herra Markuksen puoleen — "ja — minun täytyy se sanoa ja todistaa — se on ennen ollut ylimetsänhoitajan rouva-vainajan. Olkaa hyvä ja katsokaa leimaa. Se on ensimäisiä Sicilialaisia kultarahoja kahdenneltatoista vuosisadalta —".
"Aivan oikein", todisti herra Markus tytön sanat. "Minä tunnen rahan ja sen päällekirjoitus kuuluu:
"Sit tibi Christi, datus —"
"Quem tu regis, iste ducatus",
paatti tyttö lauseen.
Herra Markus laski hymyillen muistorahan tytön käteen.
"Mitään todistuksia teiltä ei oikeastaan tarvita. Yksi asia vaan herättää ihmetystäni, nimittäin että itsekäs neitinne myös voi jalomielinen olla kaunistaessaan palvelijansa tällä muistolla vanhalta ystävältään".