Punastuneena vaikeni tyttö. Taasen solmiessaan huivia joka oli päässään, pani hän riidan alaisena olleen nauhan tukaatineen kaulansa ympärille.
"Ja tätä minun täytyy kärsivällisesti ja mykkänä kuin kala katsella!" huudahti rouva Griebel aivan liikutettuna ja näytti tytön ahavoittuueita sormia, jotka solmisivat samettinauhaa. "Minun täytyisi nähdä, miten amtmannin piika aivan silmieni edessä solmiaa kaulaansa muistorahan, jota Luiseni kolme vuotta päivät läpeensä on kaulallansa kantanut! Ja siitä syystä vaan, että tuo tyttö, jonka aina täytyy olla omituinen laatuansa, on ulkoa oppinut rahassa olevan värsyn pätkän. Totta on tosin, etten minä sellaista oppisi, en mistään hinnasta, en, vaikka tappaisitte minut, herra Markus. Sellainen ulkomaalainen lörpötys ei milloinkaan päähäni pysty, minä olen rehellinen saksalainen, johon voi luottaa — mitä minä ranskalaisilla lörpötyksillä teen?"
"Se on latinaa, äiti!" huudahti pikku Louise nauraen ja kiersi kauniit kätensä vihastuneen rouvan kaulan ympäri.
"Minun puolestani olkoon ranskaa tai latinaa, sama se. Ja mene nyt tiehesi liehakova kissan poika. Tällä kertaa en anna itseäni narrata. Ei ole oikein teiltä, herra Markus, tuon nuoren karkulaisen puoltaminen rehellistä vanhaa ihmistä vastaan. Ei teidän nyt olisi tarvinnut olla minään Salomona, kuten raamatussa on, — niin mutkikas ei asia ole — mutta tuomioonne kuuluu todisteitakin. — Niin naurakaa vaan, naurakaa niin paljon kuin tahdotte — minä en siitä ensinkään pahastu. Kyllä tiedän, että itse nauran viimeksi… Tyttö sanoo muistorahan aikoinaan olleen rouva-vainajamme — mutta amtmannin uusi piika, kuten hän nyt tuossa on, saapui Hirschwinkeliin vasta sitten, kun ylimetsänhoitajan rouva jo kauvan oli maannut haudassaan. Lieneeköhän rouva vainaja taivaasta pudotellut muistotukaateja vieläpä ihmiselle, jota ei ollut ijäissään milloinkaan nähnyt. Älkää sellaista kokeko minulle selittääkään… Ja montako sellaista rahaa lienee vanhalla rouvalla ollut? Eihän saata kantaa kaulan täyttä sellaisia, vaan kannetaan ainoastaan yhtä, eikä useampia" —.
"Mutta parahin rouva Griebel, voi kantaa yhdeksänkin sellaista kultaiseen kaulanauhaan kiinnitettynä, kuten olen tätini omaisuuden joukosta löytänyt", sanoi talonomistaja suuttuneena, mutta sentään leikillisesti: "Koska suotte, tahdon sen vast'edes todistaa, jolloin itse voitte tulla vakuutetuksi, että kaksi kultarahaa puuttui nauhasta, eikä kukaan voi epäillä, ettei toista ole maatilalle lahjoitettu. Tai tahdotteko kentiesi väittää, ettei siellä asu henkilöitä, jotka olivat vainajata lähellä?"
"Miten sen voisin? Siis todella yhdeksän kappaletta samassa ketjussa ja kaikki yhtäläisiä?" kysyi hän matalalla äänellä ja luulossaan järkähytettynä. "Sitä en ole tiennyt", puollusti hän itseänsä kohauttaen olkapäitään. "Vanha rouvamme ei ollut niitä, jotka koreilivat itseänsä — hyvä Jumala, kenelle hän olisikin koreillut? Tillrodan markkinain aikana oli täällä kartanolla yläkerta aina kiinni koko kaksi päivää, eikä hiirikään, sitä vähemmin markkinoille kävijä olisi löytänyt sokurileivän palaakaan kaapista, hän ei pitänyt meluavasta seurasta… No, olkoon niin, kuten sanotte. Toisen tukaatin on kai amtmannin rouva tai neiti Franz saanut lahjaksi. Mutta siinä tapauksessa tahtoisin kysyä, miten se on joutunut hänen kaulaansa, — kentiesi neitsy vastaa siihen kysymykseen", sanoi hän, puoleksi kääntyen tytön puoleen ja puhuen olkapäänsä yli. "En saata luulla, että maatilan rouvasväki tyyneenä katselee, kun piika koreilee heidän koristuksillaan. Ja vieläpä keskellä viikkoakin, jolloin täytyy haravoita ja kantaa heiniä latoon ja päälliseksi noin vanhassa hameessa, joka tuskin päällä pysyy — se on ilveilyä —".
"Mutta, äiti!" sekautui Louise puheesen lempeästi moittivalla äänellä. Nuoren tytön katsanto rippui yhä 'omituisessa', joka kaikkien häväistyksien aikana, joita oli saanut osakseen, ei hetkeksikään ollut menettänyt ylpeätä, reipasta käytöstänsä. "Tuo kuuluu haavoittavalta. — Sinä olet muulloin hyvä ja lempeä, etkä voi nähdä silmän vettyvän. — Maatilan rouvasväki on kai lahjoittanut muistorahan".
"Lahjoittanut!" toisti rouva Griebel vihastuneena. "Sitä voi vaan sellainen kottarainen sanoa, jos tahtoo, ja sitten ihmetellä viisauttansa, eikä sentään siinä ole järkeä. Luojani, tuolla maatilalla, jossa ystävä Nälkänen on kokkina ja jossa ei iltapäivälläkään ole kahvipannua tulella ja jossa vanha herra häilyy ympäri vanhassa takissaan, joka tuhansine paikkoineen näyttää vanhalta seinäkartalta — siellä lahjoitettaisiin palvelijoille tukaattia — niin tukaateja — hanhen poikani. Vettyneitä silmiä en tosin voi nähdä, mutta ole hyvä ja katso noita mustia silmiä! Niissä ei ole kyyneleitten jälkiäkään —".
Hän pysäytyi puhuessaan ja katsahti herra Markukseen, joka ikäänkuin keskeyttääksensä hänen puhettansa oli ojentanut kätensä, mutta hänen jyrkkä katsantonsa ei rouvaa peloittanut. "No, mitä teillä, herra Markus, olisi puhettani vastaan?" kysyi hän aivan hyvänlaisesti. "Näyttääkö tuo paatunut piika, että hänellä milloinkaan on kyyneleitä silmissä ollut? Ylpeyden piru niissä vaan on. Ne katsovat meikäläiseen ikäänkuin santaan jaloissaan. Jos sellaiselle olisin laupias, teeskentelisin, jos niin sanoisin. Muuten en enää tahdo itseäni unhoittaa. Huomaan kyllä ettei se meidän muistorahamme ole, eikä minuun koske, kenen se on. Maatilan hyvät ihmiset pitäkööt itse silmänsä auki, minä en ole pantu heidän aarteistansa huolta pitämään".
Näin sanoen astui rouva pöydän luo järjestämään tavaroita tarjottimellaan ja tyttö meni matkaansa. Turhaan koki herra Markus nähdä silmäystä tytön silmistä — hänen katsantonsa oli läpinäkymätön, ikäänkuin olisi kivestä ollut. Hän ei nostanut silmälautojaan, kulki ohitse, sekä meni rappuja alas.