Ikäänkuin magneetisesti seurasi pikku Louise häntä ja jäi balkongille seisomaan. "Älä lähde vihaisena", huusi hän puoli ääneen ja pyytäen tytölle.
"Älä koskaan koekaan, pikku Louise!" sanoi herra Markus, joka myös oli balkongille astunut, "tätä ei lapsellinen pyyntösi voi parantaa. Syyttömän täytyy kärsiä syyllisen kanssa — se on naisten tapa. Minäkin olen pannaan ja kiroukseen pantu, koska luulin että jokainen sana moisia syytöksiä vastaan olisi oikeastaan ollut loukkaus".
"Tule sisään Louise, äläkä tee tyhmyyksiä", kuului rouva Griebelin lyhyt ja kuiva käsky. "Anna hänen mennä matkaansa! Vielä tarvittaisiin, että laskisi sanansa täällä kultavaakalle, kuten hovissa, kun sokeakin voi nähdä, ettei muistorahan laita ole oikein. — Niin, herra Markus, piika hän on kuten muutkin piiat ja että hän osaa niin mahtavoida, ei teidän sentähden tarvitse menetellä kuin olisi amtmannin neiti itse. Siten vaan ihmisiä liehakoidaan, eikä kukaan voi enää ohjata heitä".
Näin sanoen läheni rouvakin ovea, pyyhkien juomalasia, jossa aikoi vadelmamehua ja seltteriä sekoittaa. "Halusta tahtoisin tietää, mistä maatilan nuori neiti on tuon tytön onkinut. Minä en saa milloinkaan päästäni, ettei hän ole karannut mustalaisseurasta. Hän osaa kaikkia mahdollisia konstia, kuten siteestäkin näkee. Hän puhuu niin omituisesti ja hullunkurisesi, ja — ei, mutta katsokaas metsikköön päin, miten hän käyttäyy. Huivi putoo hänen päästään, eikä hän sitä huomaakaan, — niin, kuten sanoin, saa se jäädä tielle. Siinä on oikea, kevytmielinen mustalaisveri! Ja hänellä on pikimusta, paksu tukka kuin tatarilaisella. Se oikein kiiltää auringossa. Niin, pitkä, notkea ja sorja on tatarilainen, vanhat noidat varastavat rahakukkarolta naisten taskusta ja nuoret varastavat usein miesten sydämiä. Muistakaa, herra Markus, muistorahan juttu ei ole loppunut vielä — me kuulemme vielä yhtä ja toista".
"Sitä saamme odottaa!" sanoi hän keskeyttäen lyhyesti ja ankaralla katsannolla rouvan puheen, ottaen pöydältä kirjat, jotka tyttö oli tuonut.
"Niin — muuta keinoa ei olekaan, mutta paljon kärsivällisyyttä tarvitsemme", sanoi rouva kuivasti ja heitti, päätänsä pudistaen, silmäyksen toiseen, joka kirjoineen meni rappuja alas pihanpuolelle huoneisinsa, jättäen rouvan yksin kaikkine tuomisinensa. Sitten suuttui rouva todenteolla, sillä huoneistaan meni herra Markus suoraan metsään, kuten piiat kertoivat.
Ja herra Pietari Griebel hymyili itsekseen, syödessään iltaistansa päärynäpuun alla pihalla. Hän pyöritti peukaloitansa rouvan tullessa hänen luoksensa ja pikemmin kuin tavallisesi lausui: "Hyvä herra luulee, että olen vaan hänen tähtensä tänne tullut. Kiitoksia. Olen nyt kuumuudessa keittänyt kahvia hänelle, hakenut seltteriä kellarista, leikkasin aivan uuden lakanan palasiksi, jonka itse olen kutonut — sepä minua enimmän harmittaakin — hakenut arnikaa joka loukosta ja kenen hyväksi — kissan! odota jahka hän tulee takasin!"
15.
Tuo arvoituksen alainen olisi siis mustalainen! Hän on siis kasvanut ra'assa leirielämässä. Tällä rohkealla alukkeella oli rouva Griebel viskannut pallin, jonka herra Markus melkein vasten tahtoansa otti kiinni ja sitten eilisen sille toisinaan nauroi, toisinaan sitä hämmästyneenä tutki. Hän hymyili, muistellessaan tytön sydämmellistä suloutta, tytön luonteen esiin tulevia piirteitä, hän hymyili, että ruskeat silmät — rouva Griebel oli kiukussaan niitä mustiksi sanonut — vielä olivat säilyttäneet neitsyeellisen katsantonsa, kuten ihossakin oli hienous ja sentään olisi hän lapsena ollut ra'an joukon seassa, — ei, sellainen metsäkukka ei hän ollut, ja sentään tunkeusi hämäriä arveluita hänen mieleensä: olisivatko metsänvartijan salaiset vieraat sen heimon jäseniä, joita tyttö oli paennut. Olivatko he kentiesi löytäneet hänet ja tahtoivat nyt omistaa samalla kun metsän vartija, toveri, joka oli uskollinen kuin kulta, suojeli heimon kokouksia ja heille antoi huoneensa kenties aikoen sovittaa heimolaiset ja lunastaa tytön heiltä. Sepä oli koko seikkailu ja kun hän mieleensä johti tytön kovan työn, äärettömän uskollisuuden ja hartauden poisti hän nämä ajatukset aivan hullunkurisina. Mutta eilen illalla näki hän taasen tytön metsänvartijan huoneessa. Kauvan metsässä kuljettuaan oli hän — vasten tahtoansa tietysti — taasen joutunut tutulle polulle, joka hänelle oli loihturenkaana, jota kuolleiden morsiamien sielut, sinipiiat kiersivät uhrinsa ympäri, taikapiirin, joka ympäröi Hirschwinkeliä ja Grafenholzin metsänvartijahuoneen alaa, ulkopuolelle ei hän päässyt.
Niin hän oli kuunnellut tyttöä myöhäisenä iltahetkenä. Ennenkuin huomasikaan, oli hän noussut rahille kulma-akkunain alla. Näistä oli sinertävä valo lähtenyt, loitsuvalo, yhtä houkutteleva ja puoleensa vetävä hänelle kuin metsistössä suriseville hyönteisillekin. Toinen akkunan verho oli vähän sivulle lykätty ja antoi hänen hiukan katsoa salaperäiseen kulmahuoneesen ja kun nyt yhä pimenevässä metsässä oli niin hiljaista, ikäänkuin kaiken millä henki oli, kärsimätön helle olisi uuvuttanut, oli hän selvästi suljettujen akkunoiden takaa kuullut miehen äänen mutinan. Se oli kuulunut yksitoikkoiselta, melkein kuin ripitys sortuneesta sielusta ja sitä oli usein keskeyttänyt raskas hengenveto ja katkera huokaus.