Lampun valo ei voinut valaista koko huonetta, suurin osa siitä oli synkässä hämärässä. Hän näki siellä tytön istuvan liikkumatonna, pää nojautuen korkean nojatuolin selkälautaa vasten, ja vasen käsi ojennettuna. Näytti, kuin joku pitäisi tytön kättä omassaan. Monta kertaa huomasi hän värähdyksiä tytön kädessä. Herra Markus koki parhaan kykynsä mukaan katsoa ken henkilö oli, joka istui tytön rinnalla huoneen pimeässä nurkassa ja keskeyttämättä puhui tytölle pitäen hänen kädestään, kuten tyttö olisi hänen aivan omansa, mutta akkunan lauta esti häntä eikä näkymätön ollut niin kohtelias että kerrankaan olisi eteenpäin kumartunut.
Tytön vaaleat kasvot olivat loistaneet hämärän läpi. Katsanto oli surullinen ja haukutut silmät, joissa ei ollut kyynelten jälkeäkään, olivat surullisina ja kosteoina kiintyneet puhujaan. Sitten oli tyttö äkkiä kohonnut kuuntelevaan asentoon — hevosen askeleen ääni läheni joka oli jo kauvan herra Markusta vihoittanut ja häirinnyt, kuului jo tytönkin korviin. Oli aika jättää paikkansa kuuntelijana ja herra Markus haki vanhan paikkansa tiheässä metsässä, ja heti sen jälkeen ilmausi ratsastaja tien mutkaan. Hiljaisessa juoksussa läheten metsän, varjosta yöllisen tähtitaivaan epämääräiseen valoon, näytti ratsastajalla olevan jättiläismoinen vartalo ja salaperäinen komeus, eikä ollut vaikeata ajatella ratsastajan leveäröytäiseen hattuun mustalaispäällikön hopealla huoliteltua takkia.
Ratsastajan lähetessä aukeni huoneen ovi melutta ja metsänvartija astui hiljaa rapuille. Kuiskuttaen tervehti hän ratsastajaa, otti hevosen ohjat, talutti sitä edestakasin muutaman kerran, samalla kun toinen meni huoneesen.
Kentiesi nyt arvoitus olisi selinnyt, ellei Dacks-koira olisi väliin ehtinyt. Koira oli äkkiä huoneesta juosten alkanut haukkuen kiertää hevosta, kunnes isäntänsä, jalkaansa polkien oli sen vaientanut jolloin koira kääntyi sille suunnalle, jossa kuuntelija oli.
Koiran uudestaan haukkuessa oli Markus huoletonna astunut metsästä ja viheriälakkista huomaamatta kulki maantietä kotiin päin. Sittemmin oli hän tosin kääntynyt takasin metsänvartijan huoneesen ja valo loisti yhä vielä akkunasta, kuten himeä tähti metsään, mutta hevonen ja ratsastaja olivat kadonneet, kuin yöllinen kummitus. Nojatuoli jossa tyttö oli istunut oli tyhjä, eikä sanaakaan kuulunut äsköisestä mutinasta, kaikki tuo salaperäinen toimi oli tiehensä lentänyt huoneen ainoan asukkaan hyväksi joka nyt istui yksin lampun ääressä lukemiseen kiintyneenä nojaten kauniita parrakkaita kasvojaan kirjaa kohti.
Tuohon verkkoon, josta ei Markus kaikella selvällä tarkkaavaisuus-voimallaan voinut vapautua, kietoutui yhä uusia lankoja. Muuan juutalainen, joka tuli ostamaan kartanosta hevosia, kertoi mustalais-joukon kulkeneen Tillrodan läpi, ja tehneen ilkitöitä, kun ei heidän annettu pysähtyä yöksi. He olivat olleet oikein hienoa väkeä, joilla oli ollut oikein muhkeita, jalorotuisia hevosia — Unkarin aroilta luonnollisesti varastettuja. Ja heti sen jälkeen tuli muuan renki valittamaan, että metsänvartija sulki ovensa aivan hänen nenänsä edessä, eikä laskenut enää häntä huoneesen, vaan jutteli aivan maantiellä, ikäänkuin renki olisi roisto, vaikka hän kävi isäntänsä asialla — nämähän olivat kummallisia ilmoituksia. Nyt tahtoi herra Markus katsoa oikein syvälle ruskeisin silmiin. Hän tahtoi käyttää koko terävä-älyisyyttään, hillitä hullumaisen himonsa selvällä ja tarkalla järjellä kohdataksensa käsittämätöntä tyttöä, jos hän tuli ja hänen täytyi tulla. Tosin oli hän eilen lähtenyt syvimmälle sieluun asti loukattuna, mutta hän oli myöskin luvannut tulla takaisin katsomaan. Ja tähän lupaukseen luotti toinen, kuin rehellisen miehen käden lyöntiin. Hän huolellisesti varoi siteen loukkautumista, ehkä se vaikealtakin tuntui; tyttö näkisi, että toinen oli uskollisesti odottanut.
Siten kesti hän urhoollisesti uuvuttavan iltahetken huvihuoneessa. Ulkorappusen ovi oli sepo seljällään, jotta "apu" voisi suoraan tulla, mutta hetki kului hetken päästä. Polku pysyi yksinäisenä, ei perhonenkaan liehunut kuumuuden halkaisemalla hienon tomun peittämällä tiellä… Taivas kaareili vielä selkeänä ja pilvettömänä kuten sinikiuhtava lasikansi janoavan maan yli, mutta kaukainen ilmanranta metsän reunalla alkoi jo tulla epäselväksi. Aivan hiljaa kohousi tuolla jotain, se heilui ja häilyi, kunnes vihdoin näkyi monia varjoja puun latvojen yli — ensimäiset pilvet monen päivän päästä. Aina sen mukaan kuin ne ojentuivat eteenpäin ja pitkin haaroin tarttuivat siniseen ilmaan ja rohkeoina heiluivat hehkuvaa aurinkoa kohti, niin samassa suhteessa kasvoi odottavan kärsivällisyyskin — jos tyttö viipyi, kunnes rajuilma syttyi, ei häntä saisi nähdä enään tänään.
Hän otti hattunsa, sulki lasioven ja astui rappuja alas ja samassa silmänräpäyksessä, kuin hän astui tielle, näkyi liikettäkin metsikössä, jossa polku polveutui. Näkyi kuitenkin, että levottomasti odottavan nuoren miehen sydän tällä kertaa syyttä joutui rieheesen — siinä ei tullut vihattu ja samalla niin lämpymästi odotettu "suojelustilkku" — olkihatussa häilyvin sinisin nauhoin tuli Louise juosten ja hänen jälkeensä astui lihava, kunnon äitinsä.
Rouva Griebel seisahtui puolitiehen.
"Jumalan kiitos, nyt se tulee, herra Markus", huudahti hän, päätään nyökäyttäen nousevia pilviä kohti. "Jos saamme sateen, nimittäin oikein perinpohjaisen pesun, muuten kiitän nöyrimmästi, niin kermaan huomenna Tillrodan kerjäläislapsille kakun, niin makean että vielä kymmenen vuodenkin päästä vesi suuhun tulee". Hän laski suuren koppansa, jota kantoi kädessään, maahan ja pyyhkäsi otsaansa.