"On ollut uuvuttava kävelymatka kuumuudessa, herra Markus, enkä itse tähteni olisikaan tänään viileästä huoneestani lähtenyt", sanoi hän nuorelle isännälleen, "mutta uusi piika astui tänään palvelukseen maatilalla ja minun täytyi itse mennä katsomaan, että kaikki kävi oikein. Ja hyvä olikin, että sinne menin. Tuo tyhmä tyttö tulee varakkaasta talonpoikaistalosta, ja vihoittelee nyt tyhjistä kaapeista ja kellarista. Sitä minä arvelinkin, ja panin sen vuoksi koppaan vähän lihaa ja makkaraa ja kun tyttö melusi keittiössä, niin Louiseni salaa pani hyvät tavarat kaappiin. Eikä todella juuri hyvältä näytäkään siellä ja se, joka hiljan on istunut Egyptin lihapatojen ääressä, ei sinne mieli. Siksi pitäisikin maatilan herrasväen oikeastaan oleman kahta ystävällisemmän uudelle piialle, mutta niissä ihmisissä on aina amtmannilaisuus ylpeyksineen veressä, kuten koi vanhoissa turkissa, eikä siinä voi mitään tehdä. Juuri tullessamme pihalle, minä ja Louiseneni, tuli kotiopettaja rappuja alas. Hän oli käärinyt harmaan huntunsa kasvojen ympärille".
"Niin, en nähnyt paljon kasvoista", lausui Louise, "mutta hän on niin ihmeen muhkea vartaloltaan ja näytti ylpeältä kuin oikea hovineitonen —".
"Ja koko piha tuoksui yhtäkkiä orvokeista, kuten vaatekaappini", lopetti rouva Griebel aletun lauseen. "Ja kun hanhenpoikani vähän uteliaasti katsoi sinisillä silmillään hänen kasvoinsa, käänsi hän kasvonsa pois ja oli heti portin ulkopuolella, eikä yksikään ihminen voisi sanoa, miten hän käyttäytyi. Niin, herra Markus, kauheata on, miten ylpeitä he ovat, vaikk'ei ole leipää aitassa eikä korkoa saappaassa. Minä kuulin, kun amtmanni huusi akkunasta hänelle: 'Minne menet, Agnes?' — 'Vai niin, metsään'. — 'Oletko ottanut hansikat käteesi?' — No mitä siitä on sanominen, herra Markus?"
Toinen nauroi. — "Mutta miksi ei neiti nyt pitäisi huolta kauniista kätösistään, kun kaksi piikaa tekee hänelle työtä —".
"Kaksi piikaa? Nyt hämmästytte, kun kerron, mitä tiedän… Näettekö" — hän kohotti rankaisevalla ja loukatulla armollisuudella etusormensa — "kun eilen niin äkkiä kokositte kirjanne ja riensitte huvihuoneesta ikäänkuin tuli olisi kintuillanne ollut, ajattelitte varmaankin: 'Tuo vanha syöjätär', minä nimittäin. No, olkaa huoleti. — Sen tiedän kuin aakkoset — sen näin vihastuneesta muodostanne. Mutta olin vaiti ja mietin minäkin. Ja minulla on oikein, ja toisen kerran voitte paremmin uskoa vanhaa, kunnon vaimoa, joka ei milloinkaan ole valehdellut, kuin sellaisia tummia mustalaissilmiä —".
"Miten on käynyt?" kysyi toinen äkkiä keskeyttäen, salaamatta pelästystä, jota tunsi.
"Ei onnettomuutta, josta tarvitsisi pelästyä. Mikä teihin on tullut herra Markus? Mitä meidän kummankaan oikeastaan siihen tulee, jos amtmanni yht'äkkiä ajoi pois piikansa.
"Ajoi pois, sanotte".
Tällä hetkellä hänen järkähtämätön tyyneytensä vähän syrjäytyi. Hän katsoi jotenkin vihastuneena nuoreen mieheen, joka siten ärjyi hänelle.
"Te käyttäytte, ikäänkuin minä olisin ottanut tytön kauluksesta kiinni. Kuten asia nyt on, täytyy nöyrimmästi pyytääni teidän kuuntelemaan minua tyyneenä. Valehtelisin, sanoessani, että milloinkaan olen siitä ihmisestä pitänyt, hän ei ole minun mieleni mukainen, sen halusta myönnän, mutta en milloinkaan voisi häntä vahingoittaa tai kiihoittaa isäntäväkeänsä häntä vastaan. Kysyin sivumennen uudelta piialta, missä toinen on. Silloin katsoi hän tyhmänä ja hämmästyneenä minuun, eikä hänellä ollut aavistustakaan toisesta piiasta… Neiti oli näyttänyt hänelle, mitä hänen aluksi täytyi tuntea, sanoi hän ja vanha herra häilyi ympäri keittiössä ja komensi siellä muristen ja ylpeänä kuin alaupseeri — yhtään muuta elävää ihmistä ei hän ollut talossa nähnyt".