"Aivan!" kiirehti herra Markus täynnä kärsimättömyyttä.
"No niin — ja kun sitten sisällä herrasväeltä kysyin tyttöä, jonka kyllin usein olin nähnyt maatilalla työssä, — niin, voitteko uskoa, niin käänsi vanha rouva vuoteella aivan vaaleana ja mykkänä kasvonsa seinään päin ja amtmanni itse muuttui tulipunaiseksi kasvoiltansa ja katsoi minuun ikäänkuin olisi tahtonut syödä minut, yskäsi ja tiuskasi minulle: 'Vai niin hänkö? Hän on tiessänsä kaukana maailman poluilla, senhän jokainen voi käsittää. Luuleeko, pikku rouva, että minun pitäisi ruokkiman kaksi sellaista laiskuria nyt juuri kun aiotaan repiä katto päältäni ja koko pulskea maatalouteni joutuu häiriölle ja pysähtyy'. — Huomatkaa, herra Markus', hän sanoi: 'koko pulskea maatalouteni', tuo vanha kerskaaja! — Ja sitten luulotteleitse hän, että vanha, kokenut emäntä, kuten minäkin, uskoisin tuon tarinan tytöstä. Koko maailmassa ei yksikään palvelija anna ajaa pois itseänsä, olematta käsketty laillisessa järjestyksessä, ellei muuta asiaa ole. Miksi muka minunlaiseni henkilö ei saisi kuulla, miten asian oikea laita on, en todellakaan tiedä, mutta saatte heti ottaa pääni, ellei muistorahalla ole siansa seikassa… No, minkä nyt aiotte, herra Markus, sellaisella kiireellä?"
Hän kääntyi, katsoen silmät selällään isäntäänsä, joka rientoaskelin kulki hänen sivuitsensa samaan suuntaan, josta hän juuri oli tullut.
"Ja sitä vielä kysytte", huudahti toinen. "Ettekö huomaa, että olen kauhean utelias tuntemaan verrattoman uuden piian". Hän riensi eteenpäin ikäänkuin ensimäinen, kevyt tuulenpuuska, joka männyissä suhisi, olisi häntä vienyt. Hän katseli tutkien arenttitilan maata — jostain tuolta, joko joltain kehnolta pellolta, tai heinärukojen välistä likeiseltä niityltä, pitäisi valkean huivin vihdoinkin näkymän, mutta ei läheltä eikä kaukaa kuultu eikä nähty ainoatakaan ihmistä. Odotetut pilvivarjot kulkivat vaan pellon yli kuten lohduttavat viestit, myrskyn airueet, päärynäpuiden latvoissa amtmannin puistossa suhisi tuuli pudottaen pieniä, kutistuneita hedelmiä maahan.
Herra Markus kulki lehmuksien ohi ja astui vadelma-pensaistosta pihalle — silloin kuului vihdoinkin jotain ääntä. Portin nariseminen pani koiran nostamaan kuonoansa ja haukahtamaan, sisältä kuului toraa. Pihalle astuessaan näki hän amtmannin seisovan kaapin edessä keittiössä, jonka ovi oli auki. Vanhalla herralla oli piippu ja keppi vasemmassa kädessään ja oikealla löi hän juuri kaapin oven kiinni, niin että saumat tärisivät. Sitten otti hän avaimen ja pisti sen taskuunsa.
"Hiisi vieköön koko talouden!" murisi hän astuen pihalle. Sitten ojensi hän kätensä Markukselle, joka ei voinut olla häntä vertaamatta huonoon näyttelijään, joka näytteli nahjuksen osaa. "Kaikille avoinna on tuolla kaapissa suuri makkara ja vähintäin kolme naulaa parasta kinkkua. Hyviä herkkupaloja todella konnille ja kerjäläisille, jotka täällä kuljeksivat. Niin, luojani, jos samalla tavalla meneteltäisiin minun huoneessani omieni kanssa, ei tarvitsisi ihmetellä minne tulot joutuvat". Hän kynsäsi korvallistaan. "En ensinkään uskalla kertoa rakkaalle vaimolleni, miten hänen varastoansa ryöstetään, hiis' ties mistä syystä. En tiedä onko päivällinen aikeissakaan. Veljenityttären tullessa kotiin —".
"Kentiesi voi piika teille antaa tiedon asiassa", keskeytti Markus.
"Hänkö?" Hän näytti piipulla pöytää kohti, jonka ääressä uusi piika vihaisena toimi. "Hyvä herra Markus, hän on ollut vasta pari tuntia talossa".
"Minä tarkoitin toista".
Amtmanni katsoi hetken pilviin, ikäänkuin tarvitsisi hän aikaa vastatakseen. Sitten kumartui hän äkkiä alas, pyyhkien kädellään takista lastun, joka keittiössä oli siihen tarttunut.