"Vai hän? Te tarkoitatte häntä?" mutisi hän jotenkin epäselvästi — hänellä oli piippu taasen suussa. — "Hän ei ole enää täällä — ei enää! On tiessään kiluineen". Hän ojensi taasen itseänsä, nojaava asema oli hänet tummanpunaiseksi tehnyt kasvoiltaan. "Mutta ettekö astu sisään, herra Markus. Vaimoni on ihastuva teidät nähtyään ja minun täytyy välttämättömästi puhua kanssanne uudesta huoneesta. Minä olen saanut kaikellaisia epäilyksiä yhdessä ja toisessa suhteessa siinä kohdin. Niin esimerkiksi on sali —".
"Ettekö ensin hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa, minne tyttö on mennyt?" keskeytti herra Markus kohteliaasti mutta päättävästi.
"Hyvä herra, se on kummallinen kysymys", tiuskasi amtmanni. "Pyydän anteeksi, mutta mikä isäntä huolii, minne väki, minkä hän eroittaa, menee. Minulla on tapana maksaa muuttavalle palvelijalle palkka — siinä kaikki. Sitten ovat he kokonaan kuolleina ja haudattuina minun puolestani. Minuun ei koske, jos he menevät uudestaan palvelukseen tai matkustavat mustalaisen tavalla ympäri maailmaa. Minusta on tyttö tiessänsä ikäänkuin tuuli olisi hänet puhaltanut, ikäänkuin ei häntä milloinkaan olisi ollutkaan, juuri niin".
"Mutta mitä sanoo veljenne tytär, joka toi tytön mukanaan, tästä äkillisestä eroittamisesta?"
Taasen kova puna amtmannin kasvoille. "Veljeni tytär!" toisti hän vitkaan. "Ei ole otettu selkoa hänen ajatuksestansa asiassa. Vaimoväen mietteet seuraavat vasta toisena, minä olen herra talossani! Mutta hyvä herra Markus, niin kummallista sentään! Tässä seisomme molemmat, kiistellen pesuakoista ja mitättömyyksistä! Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Minulla on mainio tuuma. Uuden salin lattia —".
"Siitä asiasta saamme toista puhua, herra amtmanni!" keskeytti Markus synkkämielisenä ja paikaltaan liikkumatta. "Mitättömyys on minulle tärkeä ja erityisistä syistä täytyy minun saada lähempiä tietoja tytöstä, joka pelloilla myrskyssä, sateessa ja auringon helteessä teki puolestanne työtä —".
"Pelkkiä hullutuksia! Eihän se niin vaarallista ollut!" mutisi vanhus harmistuneena ja hämillään.
"Hyvä!" sanoi Markus — palaen kärsimättömyydestä käveli hän lujaa muutaman askeleen edestakasin ikäänkuin olisi maata polkenut, "jättäkäämme se asia. Minä vetoun vaimoväkenne oikeudentuntoon".
Hän aikoi astua sisälle vanhan rouvan luoksi, mutta aivan pelästyneenä astui amtmanni hänen tiellensä. "Herra, oletteko kokonaan noiduttu", sanoi hän äkkiä, estäen toisen menemistä. "Tahdotteko tutkija-muodollanne peloittaa kipeän vaimoraukkani. Koko juttu on jo hänelle ohimennyt asia, eikä siihen enää kosketa. Olkaa hyvä ja miettikää miksi soitatte hätärumpua tytön tähden, joka kuin varjo on kulkenut talomme läpi eikä enää meillä ole".
"Eikö neiti Franzillekaan, jolle hän aina oli uskollinen ja altis palvelija?"