"Vai niin, ken teille on sen sadun kertonut?" kysyi amtmanni sivulta omituisesti katsoen nuoreen mieheen — viekas ja salaperäinen hymyily valaisi hänen kuihtunutta muotoansa.
"Tyttö on itse niin kertonut —".
"Helkkari, onko hän puhunut teidän kanssanne. Ja itse, todellakin itse sanonut erittäin palvelevansa veljeni tytärtä?" Tuo ilkeä hymy ei lähtenyt vanhuksen kasvoilta. "Kas vaan, kas vaan! No, halusta minun puolestani! Minä en tiennyt koko asiasta, kehnot jalkani eivät laske minua ullakkokamarin korkeuteen asti. Siis kamarineitsy". Hän hymyili olkapäitään kohottaen. "Nyt täytyy kuitenkin kauniin veljentyttären itse auttaa itseään, kunnes taasen astuu suureen maailmaan tai oikeammin sanoen, rikas poikani palaa. Silloin kuuluu luonnollisesti toinen ääni, herra Markus! Hän ei jätä kaunista orpanaansa osattomaksi, jospa hän oleskelisikin hovissa. Silloin olemme itse hallitsevia henkilöitä, hallitsevia kullan armosta. Silloin ei hän aja toisten vaunuilla vaan omillamme. Ah, herra Markus, minä olen keksinyt kaksi vaunuhevosta, oikein loistavaa, kaunista ja nopeaa. Mutta en ilmaise kenen tallissa ne nyt ovat. Te voisitte viedä ne minun nenäni edestä. Minullakin on keinoja päässäni. Eikä niitä yksikään saakaan niin helposti selville. Ja jos nyt poikani astuisi tämän kurjan katoksen alle niin parissa päivässä, ikäänkuin maasta loihtisin ympäristön, jollainen sopii rikkaalle miehelle". — Hän ei ehtinyt pitemmälle puheessaan sillä herra Markus kohotti hattuansa ja meni tiehensä.
16.
Menetettyä aikaa. Hän puri hampaitansa kiukusta ja harmista, rientäessään pihan yli portille.
"Herra Markus, katsokaa että pääsette sateen suojaan!" huudahti amtmanni hänen jälkeensä piipullansa osoittaen taivasta kohti, auringon juuri täydellisesti kadotessa synkkien pilvien taakse. Oli ikäänkuin virvoituksen pikainen tunne olisi janoavaan maahan laskeutunut ja hiljainen, vapiseva ja lämmin tuulen puuska kulki huoneiden ohi liekuttaen vanhan herran valkoista, harvaa tukkaa ohimoilla. "Jos kohtaatte harmaahuntuisen naisen, niin ajakaa hän kotiin tänne maatilalle!" huusi hän pitäen käsiänsä suunsa ympärillä. "Kirottu kukkien etsiminen! Sentähden saavat vanhukset kotona huolehtia".
Viimeiset sanat kuuli pois menevä pihamuurin yli, jonka takana hän kulki. Harmissaan nauroi hän. Jospa hän kohtaisikin kauniin veljen-tyttären! Eipä ajaisikaan tätä kotiin — päinvastoin sulkisi tien ja vaatisi hänet edesvastaukseen armotta ja säälittä, ukkosessa, salamassa ja rankkasateessa.
Rakennuksen viereinen ajotie katosi pellolle tai oikeammin kapeni poluksi, joka halkaisi Grafenholzin. Sitä oli tyttö kulkenut kiluineen, jätettyänsä maatilan metsää, viheriää metsää kohti. Eikö amtmannikin puhunut jotain mustalaisten tavoin kulkemisesta? Eikö puun latvojen yli kohonnut savua tulelta, jossa mustalaisten pata kiehui! — Miten naurettavaa. Pilvet siellä levottomasti taistelivat. Ei suinkaan hänen ruhtinaallisen korkeutensa hyvin hoidetulla metsämaalla olisi suvaittukaan mustalaisleiriä. Mutta tie oli avoin ja vapaa ruskeoiden ratsastajain johtamille vaunuille ja kangasseinille, tie vilpoisen, siimeisen metsän läpi avaraan maailmaan oli avoinna. Sellainen matka kului hitaasti, rivakka jalkamies olisi heidät saavuttanut ja tutkinut istuiko todellakin katoksen alla tuo kaunis arvoituksen-alainen kiinteiden siteiden alaisena, jotka yhdistävät kuljeksivia kansoja. "Tyhmyyksiä", oli amtmannin tapana sanoa ja nyt sanoi Markus samaa pudistaen päätänsä ja jalallansa potkaisten kiven tieltä. Tyhmyyksiä! Olisiko tuo niin hienotunteinen, ylpeä ja rohkea tyttö puolialastomien mustalaisten joukossa, hirveiden roisto- ja noita-naamojen seurassa kulkisi maailman ympäri. Ei ollut mahdollistakaan, että sellainen hullu luulo yhä voisi hiipiä terveellä ihmisjärjellä varustettuun päähän.
Enennetyllä vauhdilla kiirehti hän. Metsänvartijan huoneessa täytyi hänen saada selko asiasta ja jos tyttö todellakin oli pois niin silloin kiirehtisi perässä kunnes löytäisi.
Herra Markus kulki synkässä ja liikkumattomassa metsässä, usein kuivuneen puron yli heitetyn portaan yli ja tuolia kaukana olivat yksinäisen huoneen tiiliseinät näkyvissä. Metsänvartijan huoneen nähdessään pysähtyi Markus hämmästyneenä. Samalla hetkellä astui nimittäin yöllinen ratsastaja rappuja alas ja hyppäsi hevosen selkään, jota metsänvartija piti suitsista. Muhkea vanha herra kesäpalttoossa ja lyhyeksi leikatuilla, harmailla hiuksilla olisi kai nöyrimmästi kiittänyt mustalaispäällikön osaa, jonka toinen hänelle antoi. Rivakkaa vauhtia ratsasti hän pois. Dacks-koira juoksi edellä ja metsänvartija kulki rinnalla — hetken perästä olivat he kadonneet metsään.