Mitä tämä merkitsi? Ensi hetkellä riensi Markus eteenpäin, viheriälakkinenhan oli ainoa, joka voi hänelle asiasta selkoa antaa, mutta vähittäin hidastuivat hänen nopeat askeleensa — ei hän kuitenkaan voinut kohdella tätä miestä, joka selvästi kiireessä jätti huoneensa, rosvona ja yleisellä maantiellä pakoittaa häntä selitykseen. Samalla hetkellä huomasi hän miten kissa hiipi huoneen rappuja alas ja kulki maantien yli metsään, oven täytyy siis olla auki ja löytyi kai siis joku kotonakin. Hän asettui kulmakamarin akkunan alle, sininen verho varjosi vielä akkunaa, mutta ovi oli todellakin auki eikä herra Markus epäillyt aukaista ovea äänettömästi sekä astua sisään. Etehisessä ei ollut akkunoita, siellä oli pimeä ja vilponen. Oikealla hänestä oli ruokahuoneen ovi, virtaavan viileyden tähden oli ovi sepo seljällään ja sinertävä valo levisi huoneesta etehiseen.
Vastenmielinen tunne valtasi hänet; itse seisoi hän nyt kuin varas, joka on murtaunut epäiltävään taloon. Miten voisi hän tyydyttävästi selittää läsnäolonsa aivan oudoille ihmisille? Yhtä kaikki veti hän etehisen oven hiljaa kiinni ja pysähtyi hetkeksi paikalleen ympäristöä tarkistamaan.
Kuolon hiljaisuus vallitsi koko talossa, aluksi epäselvä valo hämmensi esineet, mutta sitten teki hän hämmästyttävän keksinnön, kotiopettaja oli tässä huoneessa. Pöydällä oven vieressä oli sama hattu harmaine huntuineen, samat hansikat, jotka olivat kuohuttaneet rouva Griebelin rauhallista mieltä. Lintu oli siis satimessa! Voiton ja kostonhalun tunne heräsi hänessä vilkkaasti. Nyt tempaisi hän hunnun kuvajaisen kasvoilta. Tuo hirveän itsekäs nainen saisi nyt tehdä katumuksen ja ripittää itsensä, hänen täytyisi auttaa toista kohtaamaan tytön, jonka oli mukanansa tuonut hätään ja kurjuuteen ja sitten säälittä jättänyt kohtalonsa alaiseksi.
Rivakalla päätöksellä astui Markus ovelle, mutta pelästyneenä vavahti hän ja vetäysi takaisin. Huoneen vastaisessa nurkassa, juuri samalla paikalla, josta eilen illalla oli kuulunut yksitoikkoinen mutina ja miehen ääni, oli vuode, jolla mies makasi horroksissa. Värjäsikö lampun sinertävä, heikko valo kasvot kalman karvaisiksi, vai sulkiko kuolon uni todellakin silmät, oli vaikea päättää. Tätä ei hämmästynyt mies etehisessä ajatellutkaan, hän tujotti tuuheaan punaiselle kiuhtavaan, vaaleaan partaan, joka peitteellä levisi. Miten tämä mies, jonka hän ja rouva Griebel äskettäin olivat maantieltä korjanneet ja yötä kartanolla ravinneet, miten hän oli tänne tullut, ja kauvanko hänellä oli ollut lepopaikkansa tuossa salaperäisessä nurkassa, joka Markukselle oli antanut niin paljon päänvaivaa? Ja etenkin mitä oli kotiopettajalla, tällä salaperäisellä, hienolla naisella metsänvartijan asunnossa ja kulkulaisen sairasvuoteella tekemistä?
Hameen sähinä sisähuoneen kynnöksellä saattoi hänet astumaan vieläkin edemmäksi varjoon, hän tahtoi ensin saada selvän ullakkokamarin neidin toimista, ennenkuin astui sisään. Hän lienee astunut sivuovesta kenties keittiöstä ja sitten vielä hetken toiminut pöydän ääressä, kuului, näet heikko lasien helinä ja sitten astui nainen tarkastajan näkyviin.
Korkea, solakka, hieno vartalo oli kääntänyt selkänsä häneen. Hän voi nähdä hyvin kammatun pään, tummat palmikot, joista pari lyhyttä kähärää hiipi korvan taakse, hän näki käden tarttuvan tumman hameen helmuksiin, sitä sievästi nostaaksensa. — Ihmeellistä! Hän oli äskettäin ilta-hämärässä ainoastaan hätäisesti nuoren neidin ikäänkuin varjon enon vieressä nähnyt ja kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin tuntisi hän hänet jo pitkiä aikoja. — Neiti kumartui syvälle makaavaa kohti, kuunnellen hänen henkitystänsä. Sitten kääntyi hän ympäri ja — mies etehisessä seisoi ikäänkuin salaman iskemänä. Niin, jospa hän ilmausikin hienona naisena, jospa hieno kutrinen kiehkura peittikin otsaa ja hieno, muodin mukainen puku kaidosti hiipikin vartalon ympäri, jota työpuvun ja karkean esiliinan kankeiden laskoksien oli tähän asti onnistunut salaamaan — niin oli se kuitenkin amtmannin piika, joka itseensä vaipuneena, alasluoduin silmäyksin palasi pöydän luo. Niin, se oli amtmannin piika, tuo omituinen tyttö, jonka nimeä ei kukaan ollut kysynyt ja jota toki kylän lapset — millä perusteella, on vaikea päättää — tavallisesti nimittivät "Amtmannin Mariaksi".
Nuoren miehen silmistä putosivat ikäänkuin suomukset, kun hän hämmästyneenä veti henkeänsä. — Hiis vieköön! — hän oli hävyttömästi antanut uskotella itseänsä. Hän oli vasten tätä viekasta naista ollut rehellinen herkkäuskoinen pöllö, joka ilman mitään vainua sekoitti oikean ja vasemman ja jospa hän olisi käyttänyt vähän enemmän älyä, kuin mitä luonto äitipuolen tavoin oli hänelle antanut, olisi hän helposti voinut arvoituksen selittää, sillä se ei ollut vaikea, katkeran totisuuden rinnalla oli, sen mukaan kuin hän nyt tiesi, tytön kujeilevaisuus pilalla leikkinyt rakastettavasti ja ilman salattua aikomusta. Kuvajainen saa kyllä istua huntunsa takana ullakkokamarissa, samalla kuin neiti Agnes Franz orjaili työntekijän puvussa hankkiaksensa leipää molemmille onnettomille vanhuksille. Eroittamattomat, yksi sydän ja sielu, olivat kotiopettaja ja amtmannin piika, ne sanat olivat aivan todenmukaiset, ehkei hän silloin tullut ajatelleeksi, että tällä kaksoisolennolla voisi olla sama pääkin — sellaista voi tapahtua vaan hänen laisellensa ujolle, auttamattomalle vanhalle pojalle.
Hänen mieltänsä täytti samalla harmi ja ihastus, koston halu ja säälivä hellyys, ja hän kiitti onneansa, että oli pysynyt etehisessä varjossa — hän sai aikaa tointua. Kotiopettaja neiti ei kuitenkaan saisi maistaa riemua nähdä hänet rajattomassa hämmästyksessään. Ei hän saisi nähdä kummastuksen jälkiäkään toisen kasvoissa.
Toista huomaamatta meni neiti avonaisen oven ohi. Hän kumartui eteenpäin katsellaksensa oikein tyttöä. Tämä leikkasi citroonaa ja pani palasia lasiin. Nyt tiesi hän miksi ei kauniin veljen tyttären pitäisi kävelemän ilman hansikoita; vanha kerskuri maatilalla koki voimiensa mukaan estää tiedoksi tulemasta, että "neiti Franzin, korkeamman upseerin tyttären" oli täytynyt tehdä piian töitä, ja vaarallisimpina ilmiantajina tässä olivat hänen ahavoittuneet kätensä, joista eivät vaivalloisen työn jäljet niin pian lähtisi.
Taasen veti myrsky syvän henkäyksen, myräkän merkkinä kaikui se ilman läpi ja herätti majesteetillisen rätinän ja suhinan tuulen pudistamissa puun latvoissa. Huoneen ruudutkin tärisivät ja helisivät ja ovi kimmahti ikäänkuin myrsky tahtoisi sen aukaista. Nainen pöydän ääressä kuunteli ja katsoi levottomana sairaasen, joka ei kuitenkaan sormeansakaan liikuttanut. Selvästi nukkui hän kovin väsyneenä.