Melua herättämättä astui Markus lähemmäksi. Hän oli hillinnyt itseänsä ja tytön hiljaa kääntyessä työhönsä, lankesi hänen silmänsä hattu kädessä ja kohteliaana kysymyksellä seisojaan. Tyttö selvästi pelästyi. Citroona ja veitsi putosivat hänen kädestään, mutta hän tuli sanomattoman pian tajullensa, näytti kuin hänen vartalonsa olisi toisen silmissä kasvanut. Ylös nostetulla päällä jätti hän pöydän, meni kynnyksen yli herra Markuksen ohi, joka vetäysi taaksepäin, sekä aukasi toisella puolen etehistä oven, joka johti metsänvartijan huoneesen.
"Olkaa hyvä, herra, ja astukaa sisään", sanoi hän, kutsuvalla liikkeellä kädellään, kohteliaasti, oudolla ja matalalla äänellä. "Te haette suojaa myrskyltä —?"
Toinen hillitsi hymynsä. "Neiti Franz?" lausui hän kysyen, keskeyttäen toisen lauseen kylmästi, varovasti, kuten aivan oudolle.
"Niin, hyvä herra, minä olen amtmannin veljentytär, Agnes Franz", myönsi hän, luoden katseensa alas veren virratessa kasvoihin. — "Koti-opettaja", lisäsi hän vakavalla ja vähän terävällä äänellä. Hän katsahti ylös, silmissä välkähti näkyvä taistelu hämin ja uhan välillä.
Toinen ei tätä huomannut vaan näytti välinpitämättömältä. Ovella seisoen sanoi hän puolustuksekseen: "Aikomukseni ei ole täällä odottaa myrskyn loppua, vesikylpy ei minua pelota, sillä sangen mahdollista on, että minun tällaisena ensi hetkenä täytyy lähteä tuntikausiksi eteenpäin kulkemaan. Minä haen nuorta tyttöä, laupiuden sisarta, joka eilen sitoi tämän" — hän näytti haavoitettua kättänsä. "Herra amtmanni sanoo tytön jättäneen meidät ainaiseksi. Onko se totta, neiti Franz? Onko hän pois?"
Tyttö, malttaen toisen läpitunkevan silmäyksen kohtaamista, vastasi epävakaisella äänellä: "Hänen apuansa ei enää tarvita. Tehän olette itse hankkinut hänelle sijaisen".
"Ja hän on siis mennyt pois muistamatta, että hänellä oli annettu sana lunastettavana. Eilen sanoi hän: 'Minä tulen taasen huomenna katsomaan'. Tietäkää, että minusta oli se yhtä hyvä kuin miehen sana, järkähtämätön kuin evangeliumi. Minä olen tuntikausia hehkuvassa helteessä katsellut akkunastani toivoen kerrankin tämän työpukuisen ja valkohuivisen tytön astuvan esille tien mutkassa. Minä en ole uskaltanut sidettä liikuttaakkaan pelosta, että se heltyisi ja saattaisi minulle toria laupiaalta samarialaiselta. Ja nyt on hän mennyt pois avaraan maailmaan, kuten tuuli olisi hänet pois pyyhkäissyt, sanoo amtmanni, — mitä nyt teen?"
"Sallikaa minun lunastaa hänen lupauksensa", sanoi toinen.
"Kiitän teitä", sanoi hän estellen. "Siihen en voi suostua. Side jää alallensa, kunnes olen hoitajani löytänyt. Minä mainitsin jo aikomuksessani olevan mennä hänen jälkeensä ja luottamuksella toivon teidän olevan kyllin ihmis-ystävän, antamaan minulle osoituksen, miten saavutan hänet".
"Sitä en milloinkaan tee", keskeytti tyttö äkkiä ja kääntyi pois.