"Mutta sehän on kovaa, epäkristillistä ja inhottavan puolueellista. Mikäpä antaa tuolle oudolle kerjäläiselle sairasvuoteella ennakko-oikeuden tulla huolellisesti hoidetuksi, samalla kun kieltäytte minulle ilmoittamasta sitä, mikä parantaisi ja terveeksi tekisi minut".

Neito vaaleni ja sulki äänettömästi oven, joka oli ollut raollaan. "Niin kerjäläinen", sanoi hän sumealla katsannolla, "ihminen, joka ei omaa edes vuodettakaan, jolla hän on hengenvaarallisen tautinsa sairastanut. Katkeralta tuntuu lavean meren yli matkustaminen, tuhansien vaarojen ja vastuksien kautta hankkiaksensa kultaa ja vihdoin kuoloon asti väsyueenä, köyhänä kuin Job, uupuminen löydetyn kodin kynnykselle. Rakastetulle äidillensä on hän siellä tahtonut tehdä työtä ja koota rahaa. Hän tiesi päivän täytyvän valjeta, jolloin äiti vaipuisi katkerimpaan hätään, ja siksi tempasikin hän itsensä irti kodista, luullen vielä aikaa olevan tämän onnettomuuden ehkäisemiseen. Toinen kentiesi, aikeensa tyhjäksi mentyä, olisi itsensä kuolleena ja haudattuna omaisillensa pitänyt, sitä ei hän voinut — vanhan rouvan ikävöiminen on ajanut hänet melkein vangin kyydillä kotiin takaisin. Ja nyt täytyy hänen täällä, ei tuhattakaan askelta kodistansa, levätä —"

"Onko se hän jonka takasin tuloa amtmanni toivoo, kuten juutalaiset Messiaansa", keskeytti Markus hänet aavistaen ja henkitystänsä pidättäen. Hän nyökäytti myöntäen ja vaieten päätään. Markus tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Siinä oli siis nabobi. Vielä hetki sitten oli vanha mies äärettömässä kuvittelussaan nimittänyt itseänsä ja poikaansa kullan armosta hallitseviksi. Hän oli ylpeillyt mainiosta tulevaisuuden ohjelmastaan, jonka mukaan hän äkkiä Kalifornian kullan avulla tekisi paradiisin erämaasta. Ja jospa otaksua täytyikin, ettei kerskuri itse erittäin paljon luottanut rohkeisiin, toiverikkaisiin tulevaisuuden kuvaelmiin, oli sentään liikuttavaa tietää että vanha veitikka epäluulon alaisine kasvoineen jolle hän oli lähettänyt rovon ja leivän palan portin ulkopuolelle, oli hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen oma rikas poikansa!

Ja keskellä tätä perhe näytelmää seisoi tyttö urheana ja rohkeana ikäänkuin kooten väkevin käsin vihollisen peitset lapsen uskollisuudella painaaksensa omaan rintaansa. Hän oli kaiken sälyttänyt päällensä, kovan työn hirveän raskaan takan, joka päiväisen huolen ja kahden avuttoman vanhuksen hoidon — ja tässä oli vielä yksi, jonka kotiin tuloa hänen täytyi salata. Salaa uskalsi hän vaan hiipiä hänen luoksensa. Millä sydämen tykytyksellä ja tuskalla, eikö hänen täytynyt yöllä jättää maatilan valvoaksensa sairaan vuoteella. Ja tässä rakkauden työssä oli rouva Griebel hänet nähnyt ja niin julmasti tuominnut.

Markus näki hänen seisovan oven vieressä alla päin ja olisi tahtonut halata hänen polviansa. Neito oli oikeudella katkeramielinen hänelle, tuo niin usein moitittu kotiopettaja — hänen täytyi hillitä itseänsä, ainoakin liike tuota syvästi haavoitettua tyttöä kohti, olisi hänet heittänyt kauvaksi toivotusta tarkoitusperästä.

"Luuletteko orpananne jäävän henkiin?" kysyi hän kaikin voimin hilliten ääntänsä ja kasvojensa piirteitä.

"Jumalan kiitos — kyllä. Lääkäri, joka äsken ratsasti täältä, sanoi hänen jo olevan paranemaan päin. Eilen illalla vielä epäili hän, hourailu oli arveluttavaa laatua".

Siinä salaperäinen mutina huoneen pimeässä nurkassa ja sävyisästä kylänlääkäristä oli riehuva luulevaisuus mustalaispäällikön tehnyt.

"Silloin oli meillä, hänen hoitajillansa, raskas hetki vaikeassa kysymyksessä, jonka olimme päällemme ottaneet. Oton kotiin tulon näin onnettomien suhteiden vallitessa olimme pakoitetut hänen vanhemmiltansa salaamaan, mutta jos hän olisi kuollut" — hän vaikeni kauhean epäröisyyden vaikutuksen alaisena, joka oli hänen ylitsensä rippunut. — "Myrsky lähenee ja metsänvartija on Tillrodan apteekissa", lisäsi hän huolestuen.

"Ja maatilalla huolehtii kaksi ihmistä nuoresta neidosta, joka meni metsään kukkia poimimaan", liitti Markus.