"Eipä vahingoksi olisi, jos laiskat, hennoitellut neidon kädet, jotka tunkeuvat kukkamaalauksiin ja sormiharjoituksiin, rankkasade kerrankin pesisi", sanoi tyttö sivumennen.
Markus purasi huultaan katsahtaen sateesen. "Niin minäkin luulen", sanoi hän, kääntyen hetken perästä, "mutta en käsitä millä oikeudella teette muistutuksenne noiden ahavoittuneiden käsien suhteen", hän osoitti tytön käsiin, jotka vielä pitivät ovesta kiini.
"Eivät ne kauniit ole", sanoi toinen pilallisesti ja nosti oikeata kättänsä. "Setäni varottikin minua ankarasti päivällä etten saisi hansikoitta mennä vanhaan rakkaasen metsääni".
"Hän pitää ulkonaisesta valosta — nimestään".
Tyttö nauroi, nauru kuului katkeralta. "Hän ei tiedä, ei voi luulla, miten pahoin tämän nimen laita on. Kaikki Franz nimiset ovat tuota pikaa nähneet kaikki toiveensa raukenevan ja sitä paitsi on — kotiopettaja perheessä!"
"Jota minä pidän paljon, paljon pahempana — kauhean kostonhimoinen leppymätön veressään", lopetti toinen lauseen, päästäen harminsa ilmi ja hattuunsa tarttuen.
"Ettehän mene myrskyyn?" kysyi tyttö pelästyen.
"No, miksi en? Ei voi vahingoittaa rikasta, jollaisena hän on raamatussa, jos sade putookin hänen päällensä. Ilma täällä huoneessa kuohuttaa vertani. Minä tuhat kertaa mieluimmin taistelen sateen ja myrskyn kanssa, kuin tahdon vastustaa kovasydämistä katkeruutta. Te olette ehkä sitä paitsi unhottanut että ainoastaan tulin tänne aikeessa hakea tyttöäni — anteeksi, rakasta hoitajaani, tahdoin sanoa. Hän ei ole täällä tuo urhokas, jalo, hellämielinen, joka ei voinut kärsiä ajatusta, että hän on saattanut minulle tuskaa ja joka kieltäen oman luonteensa, tuli luokseni".
"Hän teki ainoastaan velvollisuutensa", keskeytti neiti Franz äkkiä ja uhkamielisesti, mutta näin lausuessaan värähtivät hänen huulensa ja hän punastui kovin. "Teillä on oikein, työpukuista tyttöä huivipäässä ette täältä löydä — ettekä enää tule löytämäänkään. Eikö hän teille sanonut olevansa yksi sydän ja sielu minun kanssani? Eikö hänen sopinut vihastua, kuten minunkin ja tuntea samaa kuin minäkin; että ei tyttö, jolla on kunnioitusta itseensä, voi antaa anteeksi niitä halpoja sanoja, jotka hänestä sanoa voidaan ja sanottukin on: että hän pyydystelee miesten sydämiä? Minä paraiten tiedän, miten hän rappusten juurella, jotka huoneesenne johtavat, taisteli itsensä kanssa —".
"Mutta kaikesta tästä huolimatta tuli hän näitä rappuja ja teki kuten oikean naisen tuleekin tehdä, säälivällä sydämellä, eikä itsekkäällä ymmärryksellä tuon kovan periaatteen mukaan, joka sanoo: silmä silmästä. Tämän sydämen epäileminen olisi synti, jota en itselleni voisi anteeksi antaa ja siksipä sanonkin — miten täällä huoneessa kieltäisittekin tuon hyvän, itsekkäisyydestä vapaan tytön — sanon: hän on tuleva takaisin, koska samarialaisvelvollisuutensa vielä kerran hänet täytyy luokseni tuoda" — hän osoitti sidettä.