Tässä onnen päiväpaisteessa näytti vanha rouvakin, joka niin kauvan oli ollut vuoteesen kahlehdittuna umpeassa sairashuoneessa, uudestaan elävän, ja lääkäri jo vakuutti hänen täydellisesti parantuvan. Iltasin kokoutuivat tämän pienen seurueen kaikki rakkaat joihin Pietari Griebelkin nyt vaimoneen, lapsineen kuului, sairaan nojatuolin ympärillä alttaanibuoneessa, jossa soiteltiin ja juteltiin ja usein vielä keskiyölläkin loistivat kirkkaasti kartanon akkunat hiljaisen, juhlallisen metsän hämärään.
Herra Markus siirsi viikko viikolta matkustuksensa ja pikku Louise toivoi liikuttavalla avomielisyydellä, etteivät laitoksen kouluhuoneet milloinkaan tulisi valmiiksi. Hän ei enää soittanut marsseja — Mendelsohnin "Sanomattomat laulut" sekä sellaiset olivat nyt järjestykseen tulleet, mutta vieläkin mieluimmin lauloi hän lempeällä, neitsyeellisellä äänellänsä: "Metsän puihin ma piirtää tahdon" ja paljon muita, joihin suuri säveltäjä aavistettuja toiveita ja salaista lempeä on hurmaaviin säveliinsä liittänyt.
Että paljon ja monenlaista salaperäisyyttä oli käynyt tämän sopusointuisen, onnellisen yhdyselämän edellä, ei kukaan näyttänyt enää ajattelevankaan, eikä sanallakaan siihen koskettu. Metsänvartijakin, joka melkein joka päivä kävi kartanossa — herra Markus oli hänen ihastukseksensa antanut kaikki kirjastohuoneen aarteet hänen käytettäväksensä — metsänvartijakin oli varuillansa, eikä milloinkaan päässyt häneltä huomautusta ajasta, jolloin hän huoneessansa oli hoitanut kovasti sairastunutta nuoruuden ystävää. Herra Markus nauroi itsekseen älykästä, paksua rouvaa, joka aina väitti "ei olevansa eilisen teeren poikia" — tällä kertaa olivat terävät, siniset silmät kuitenkin olleet sangen veltot ja pikku äiti saattoi viattomuuden suhteen helposti asettua kuudentoista vuotiaan lemmikkinsä rinnalle.
Oli sama ilta, joka nyt oli lopullisesti määrätty tilanomistajan lähdön edelliseksi — hänen täytyi matkustaa kotiin pitämään huolta kaikesta mikä oli tarpeellista majoittamiseen. Kaikki olivat kokoutuneet alttaanihuoneesen. Amtmanni rouvanensa ja Pietari Griebel pelasivat whistiä; kauniilla morsiamella oli nyt juuri jotain toimittamista teekyökin ääressä, rouva Griebel levitti voileipiä erään sivupöydän luona, samalla kun Louise istui pianon ääressä ja sisällisellä liikutuksella lauloi: "Leponi on pois; sydäntäin vaivaa". Nuori Franz seisoi seinän nojalla, niin että hän saattoi katsoa ihastuttavan, vaaleanverisen tytön kasvoihin, ja hän tekikin sitä täydellä todella — hän oikein näytti nielevän tytön silmillään.
Herra Markus lykkäsi hiljaa käsivarrellaan voileipiä levittävää rouvaa ja katsahti nuoreen pariin.
"Miten olisi, rakkahin kasvatusäiti, jos Syyskuun 15 päivänä Tillrodan kirkossa vihittäisiin kaksi paria, eikä yksi?"
"Vähän liian aikaista, herra Markus", vastasi hän hämmästymättä ja laski luotansa omantunnon mukaisella tarkkuudella kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehdyn voileivän. "Tyttöni on vielä liian nuori, eikä kelvollisia kaapioita saa niin yht'äkkiä valmiiksi, kuin te luulette. Siihen tarvitaan enempi. Muuten on kyllä mieleni mukaan. Hän on hyvä, kelpomies, parempaa vävypoikaa emme voisi toivoakaan. Entä Louiseni sitten! Terve, raitis ja kätevä on hän, eivätkä Griebelillä kistut ja laatikot tyhjinä ole — Pietarini ja hänen akkansa eivät aikoinaan ole laiskuria olleet ja he ovat ymmärtäneet säästää. No niin, kuten sanoin, kylläpä se meitin vanhuksien mieleen olisi, mutta", tässä vilkutti hän silmiään viekkaasti hymyillen tilanomistajalle ja kohousi vähän varpailleen voidaksensa kuiskata hänen korvaansa "mutta eikö totta, herra Markus, ken olisi luullut tätä, kun tuolla maantiellä pistin vehnäsen palan punaparran käteen?"
Herra Markus vaivoin pidätti nauruansa ja lausui: "Te olette siis saanut selvän asiasta?"
"No niin, jotenkin — minä ja Louiseni. Ja hän sentään kaikkein ensin. Ensi silmäyksellä tiesi hän mistä Taavetti olutta osti ja vieläpä vaikka amtmannin poika kymmenen kertaa yhtä hyvin kuin kerran olisi ajellut punasen partansa. Olisiko voinut sitä uskoa, pikku Louise, tuo pieni, viaton olento, joka tuskin on kuoresta vielä pujahtanut! Mutta rakkaus tekee katsannon tarkaksi ja hyväksi. Yleiseen on se tavallisesti sokea ja kuuro kaikessa, mikä siihen seikkaan koskee — rakkauteen, tarkoitan, eikä huomaa mitään kunnes itse täydellä todella on asiaan sekoittunut — mutta eihän toisin ollut teidän ja amtmannin piiankaan laita, vai miten, hyvä herra Markus?"