"Aika jo olikin, että ymmärtäväinen ihminen kerran astui tähän kalmistoon", jatkoi rouva Griebel vähääkän huolimatta nuoren herran noloudesta. "Ja jos nämä tomu- ja koipilvet olisivat lentäneet vasten vanhan rouva-vainajamme silmiä, olisi hän tuhat kertaa lausunut myöntymyksensä ja aamenen perinpohjaiseen siivoamiseen. — Muuten tahtoisin kysyä miten olisi käynyt, jos kerran perheinenne olisitte tulleet viettämään kesää Hirschwinkelissä? Silloin kai pikku brandenburgilais-veitikat olisivat saaneet seisoa nurkassa, tuon kuuden viikon vanhan, lahonneen lapsen tähden, joka ennen oli tässä talossa. Niin, sepä olisi kaunista ollut!"
Tämä päätelmä, järkevä ja voimakas käytännössään, oli selvään kaikkein pontevin koko tuossa laveassa, selittävässä puheessa. — Sanaakaan lausumatta pötki herra Markus tiehensä.
Tämä tapahtui sen päivän aamuna, jolloin amtmannin väen muuton maatilalta kartanoon piti tapahtuman. Yläkerrassa oli kaikki valmiina ja paraimmassa järjestyksessä. Alttaani oli täynnä komeita kukkia ja kaikkien ovien yläpuolella rippui seppeleitä ja vauloja, mutta alakerrassa oltiin vielä täydessä touhussa arkihuoneen siivoamisessa, puhdistamisessa ja muuttamisessa, jonka huoneen vastaisuudessa piti oleman herra Markuksen asuinhuoneena.
Oltiin kai erittäin piirtyneinä tähän siivoustyöhön, sillä saapuvien astuessa pihalle oli siellä heitä tervehtimässä vaan Sultan koira; joka kuin riivattu haukkui ilosta, sekä kalkkunat, jotka ylpeillen astuskelivat, muuten ei nähty ainoatakaan elävää henkeä. Vasta kun herra Markus morsiamensa kanssa astui etehiseen, lensi arkihuoneen ovi auki ja siitä astui ulos rouva Griebel Louise takanansa.
"Niin, sehän oli kaunista!" huudahti pieni, paksu rouva "Hitua vaille olen unohtanut sanoa herrasväkeä tervetulleeksi ja olen sentään miettinyt kaikkein kauniimman tervehdyspuheen. Mutta siihen kaikkeen on tämä syynä". Hän näytti kadonnutta muistorahaa pitkällä samettinauhalla. "Niin, tässä se on, se veitikka! Piironkin takana on se ollut, herra Markus — kun muutimme sen tilaa saadaksemme teitin kirjoituspöydällenne, kilisee tuo veitikka lattiata vastaan. Ja Hanna luulee, että Roosa heittiö on nakannut rahan sinne, että me luulisimme tuota köyhää poika-raukkaa, jonka maantieltä korjasimme, roistoksi ja varkaaksi. Voisiko sellaista uskoa kristitystä ihmisestä? Eihän tuo miesrukka taivahan nimessä, ollut hänelle mitään pahaa tehnyt".
"Hän ei ollut mikään varas — sen kyllä tiesin", sanoi Louise. "Hän oli ylpeä ja kunniallinen! Sellaiset hyvät, siniset silmät" — hän vaikeni yht'äkkiä ja punastui aina korvia myöden. Etehisen oven ulkopuolella tuskin kolme askelta itsestänsä näki hän pitkän, solakan vähän laihahkon nuoren miehen. Tämä oli loistavasti puettu, näytti hienolta ja ylhäiseltä, ja hänen ajelluille kasvoilleen näytti samassa leviävän heiastus punasta, joka peitti pienen vaalea-ihoisen tytön poskia.
Hän oli johtanut amtmannia rappuja ylös. Vanha herra hengähti hetken, ennenkuin astui etehiseen. Sitten nipisti hän pikku Louisea poskeen ja esitteli tämän "äiti-rouvalle" sivullansa seisovan, hieman arasti ja keinostelevasti katselevan nuoren miehen rakkaana poikanansa, joka tutkintojensa tähden oli tehnyt pitkän ja hupaisen matkan — kuten hyväsukuisen nuoren miehen tuleekin — ja joka vasta eilen oli palannut suoraan Bremenistä. Heti sen jälkeen vyöryi pyörätuolikin rapuille. Metsänvartija oli pyytänyt saada tänne tuoda kipeän amtmannin rouvan. Nyt otti hän tuon heikon pienen olennon ikäänkuin lapsen käsivarrellensa ja kantoi hänet rappuja ylös alttaanihuoneeseen, jossa juhlallisesti valmistettu aamiaispöytä odotti saapuneita.
Tästä päivästä alkoi hauska ja hupaisen seuraelämän aika kartanossa.
Itse amtmannikin, joka oli tuntehikas suurelle muutokselle olossaan, hillitsi, niin paljon kuin mahdollista oli, toranhimoansa ja haluansa olla oikeassa — hänen malttamattomat kerskaus-puuskahduksensa toiset suopeasti ja vaitiollen jättivät huomiotta; hän olisi kai tukahtunut, ellei olisi saanut parantumatonta himoansa päästää ilmi.
Kotiin palannut poika antautui kokonaan uuteen toimeensa. Hän astui vielä kerran oppiin ja tällä kertaa yksinkertaisen, kunnon kartanonhoitajan luokse. Aikaisin ja myöhään oli hän metsässä ja pellolla ja teki työtä kuin päivämies, niin että Pietari Griebel sanoi luulevansa maatilan nyt saavan toisen paremman muodon.