"Mitä sanotte? Tuoko kultamaalta?"
"Hän juuri. Ja hän on ollut sairas ja hänen täytyy täällä koota voimia. Itse jään luonnollisesti kanssa Hirschwinkeliin niin kauvaksi, kuin vaan voin. — Nyt täytyy teidän sioittaa meidät kaikki".
"Tietysti, tietysti, olkaa huoletta. Teidät majoitan alhaalle omaan kamariini ja täällä ylhäällä — no, antakaa minun pitää huolta kaikesta —".
* * * * *
Metsänvartijan huoneessa eivät enää siniset akkunanvarjostimet ripu akkunoissa ja Tillrodan lapset, jotka tavattoman runsas mansikkasato viekotteli metsään, näkevät joka päivä äsken kihlatun parin käyvän metsänvartijan luoksi. Sairas saavutti voimiansa. Aluksi oli hän tosin ollut kovin alakuloinen, hän oli toivonut, ettei milloinkaan enää saisi nähdä tilanhaltijaa, joka kerran oli hänet löytänyt niin toivottomassa tilassa, niin vieläpä viimeisellä järjellisellä hetkellänsäkin ennen taudin puuskaa oli hän pyytänyt Agnesta ja metsänvartijaa, etteivät sanallakaan ilmaisisi hänen siellä oloansa — hän oli toivonut, ettei enää olisi maailmassakaan kartanon asukkaita… Mutta nyt tuli tuo muhkea miellyttävä nuori mies joka päivä hänen vuoteellensa ja auttoi häntä hoidettaessa. Veljellinen, sydämellinen ääni, jota tämä käytti, auttoi vihdoin kotiin tullutta unhottamaan rajattoman alennuksensa tunteen. Erittäin virkistävästi vaikutti häneen ilmoitus, että maatila lankeisi hänelle. Siitä päivästä, jolloin hän tämän kuuli, näytti ikäänkuin hänen henkensä pontevuus ja tahdonvoimansa olisivat palanneet ja näennäisessäkin määrässä ojentaneet hänen taipunutta vartaloansa.
Tämä oli toinen osa Agneksin toimesta, jonka herra Markus nyt oli nostanut miellyttävän tytön hartioilta omillensa; toinen osa siitä, ja jota juuri näyteltiin maatilalla antoi hänelle verrattomasti enemmän työtä — amtmanni ei näet ensinkään antanut riistää itseltänsä luottamustansa kalifornialaisiin rikkauksiin. Vastaukseksi jokaiseen lausuttuun epäilykseen tämän suhteen nauroi hän halveksivasti ja hänen purevat vastauksensa ilmaisivat, että hän luuli epäilijässä olevan kateutta ja pahansuontia. Mutta kun herra Markus samana päivänä, jolloin nuori Franz hänen käsivarrellensa nojautuneena, oli ensikerran lähtenyt vapaasen ilmaan, ilmoitti amtmannille, että kirje tämän pojalta oli saapunut metsänvartijalle, nuoren miehen vanhalle leikkitoverille, niin silloin vanha herra pysyi sangen hiljaisena ja ikäänkuin epäröivänä "kultapojan" tähän astisesta, pitkällisestä vaitiolosta ei enää voinut mitään pääomaa koota asianomaisten laskuun. Joka päivä läheni pojan luuloiteltu kotiin tulo ja koetettiin selittää vanhukselle, että hän ei tuonut mukanansa muuta kuin sydämen täynnä uskollista lapsen rakkautta ja lujan tahdon tekemään työtä ja pitämään huolta omaisistansa, ilmaistiin myöskin vanhan ystävättären testamenttimääräys parantavana lääkkeenä masennetuille.
"No, olkoon minun puolestani, kun ei kerran toisin voi käydä", sanoi amtmanni imelänhappamalla muodolla, mutta vanha äiti itki ilon tunteen kyyneleitä.
Samalla aikaa tapahtui ulkonaisessakin suhteessa suuri ja meluisa muutos. Sellaista toimeliaisuutta ei miesmuistiin ollut Hirschwinkelissä ollut. Maatilalla vilisi työmiehiä, jotka kaatoivat suuren osan metsistön puita, tuolla taasen purjettiin tallirakennusta, samalla kun kiviä uutisrakennukseen joka päivä vedettiin. Ja kartanossa hallitsi luuta ja pesosangot. Paitoja neulottiin, mattoja ja huonekaluja tomutettiin ja rouva Griebel kiitti taivasta, että paraikaa toimitetut korjaustyöt laitoksessa olivat hänen Louisensa loma-aikaa pidentäneet, joten pikku tyttö oli tilaisuudessa auttamaan äitiänsä. Kaiken tämän häiriön vallitessa saapui vihdoin tavaralähetyksiä Berlinistä: pyörituoli amtmannin rouvalle, mukavia nojatuoleja vanhuksille, sekä vähän myöhemmin — herra Markus ei voinut olla nauramatta, kun itse auttoi lähetystä purjettaessa — pianino alttaanihuoneesen määrätty. Siellä olisi sen paikka vastaisuudessa, että tulevan nuoren rouvan vastaisilla kesäkäynneillään Thüringissä ei tarvitsisi olla vailla soittamisen huvia.
"Niin, nyt näette itse, herra Markus, niin käypi, niin muuttuu ihminen", sanoi rouva Griebel kohottaen silmäripsiään ja ottaen hyvin opettavaisen muodon, kuin kaunis soittokone oli huoneesen asetettu. "Tänne tullessanne annoitte minun jotenkin selvästi ymmärtää, ettette voi kärsiä pianonsoittoa. Luonnollisesti ei ole pikku tyttäreni sen jälkeen uskaltanut koskea ainoaankaan tangenttiin teidän ollessanne kotona — ja minä olisin kuitenkin yhtä halusta, kuin elän — halunnut kuulla lempikappaleitani, ah niin! — Nyt tuotatte kalliista maksusta suoraan Berliinistä tuollaisen 'kirotun helylaatikon', nyt autatte itse sitä purettaessa ja hikoilette, tuumitte ja harkitsette miten pitäisi klaverin parahiten asettaman, ettei heikoinkaan sen kalliista äänistä kadoksiin menisi, kun sillä ruvetaan soittelemaan… No niin, tiesinhän sen — 'kesä tuo kukkasia' ja 'hätä taittaa rautaa' ja ne, jotka elävät, astuvat oikeuksiinsa maan päällä ja mikä kuollut on, pysyy siivosti ja hiljaa. Hyvä Jumala, jospa koko maailma ajattelisi, kuten te — minä tarkoitan siinä suhteessa, että mahtajien asuinhuoneet kaikkine kaluinensa pitäisi ijankaikkisesti pidettämän muilta suljettuna — niin silloin maailma muuttuisi vaatekojuksi ja ihmisten täytyisi antaa tilaa rääsyille ja romulle. Minäkään en suinkaan ole mikään peto ja tosin kunnioitan niiden muistoa, jotka ovat menneet pois ja siksi olenkin täyttänyt herra ylimetsänhoitaja vainajan aamunutun koiruohoilla, koska koita oli sormen paksuudelta tuossa vanhassa vaatteessa — ja pannut nutun kaiken muun tarpeettoman, poisviskatun rojun kanssa arkkuun. Se on nyt lukittuna jossain sopessa ja siellä se saa ollakin vaikka tuomiopäivään asti, en minä suinkaan häiritse sen lepoa ja rauhaa. Ja tuo kaunis, pieni höyhen patja jolla monta, monta vuotta sitten ylimetsänhoitajan rouvan kaikkein rakkain aarre pari viikkoa sai sijailla, sen olen perinpohjaisesti tuulettanut ja tomuttanut ja nyt se on tuolla sänkykamarissa, niin että voipi aikojen kuluessa joku muukin tulla sillä lepäämään. — Ja nyt — nyt näette, miten kauniit, sopivat ja mukavat nämät huoneet täällä yläkerrassa ovat, niin että minun puolestani saapi kernaasti tulla vaikka kymmenen amtmannin poikaa kultamaalta".
Näin sanoessaan aukasi hän oven vasemmalle, niin että koko huonerivi tuli näkyviin. Hänellä oli oikein; miellyttävämpiä ja kodikkaimpia asuntohuoneita oli vaikea löytää. Tästä huolimatta liikutti tuo perinpohjainen muutos nuorta isäntää vähän tuskalloisesti — olipa hän kuitenkin hyväksynyt sen, siitä tietämättä.