Rouva, neiti ja piika katsahtivat äkkiä ylös, kun kaksi sisälle astuvaa, korkeata vartaloa pimennytti käytävän. Rouva Griebel pudotti veitsen kädestään ja levitti pienet, siniset silmänsä seposeljälleen. Niin, se oli todellakin herra Markus, hänen äidillisen huolenpitonsa esine, hänen "hennoitettu kasvatuslapsensa", kuten hän itse nimitti itseänsä, mutta miten muuttunut eikö hän ollut! Niin korkealla hän kantoi päätänsä, niin ylpeältä, loistavalta hän näytti! Ja hänen rinnallansa liehui valkoinen hame ja kaunis, solakka neito, joka tätä pukua kantoi ja nojausi toisen käsivarteen, "ikäänkuin niin ollakin piti", hänellä oli kaunis, harmaa, hunnutettu, pieni hattu, mutta tämän hatun oli rouva Griebel ennen nähnyt; niin, vaaleapukuinen neiti oli amtmannin veljentytär, "kotiopettaja neiti", ja siinä täytyi olla umpisokean, joka ei heti päivän selvästi nähnyt, että puheella hääkakuista oli perusteensa.
Ja tämä kaikki tuli kuin salama selvältä taivaalta! Kaikki tämä oli tapahtunut hänen selkänsä takana! Täytyi oikein hävetä, että oli tyhmyydessä kulkenut rinnalle, eikä ollut silmiä päässä, mutta hänen kummastustansa, kuinka äärettömän suuri se olikaan, sitä ei hän kuitenkaan saisi huomata, tuo veitikka! Hän pyyhkäsi molempia käsiänsä esiliinaansa, astui muutaman askeleen eteenpäin ja tervehti heitä sitten juhlallisesti niiaten, samalla kun hän, viitaten rusinakakkuun, sanoi tärkeällä katsannolla: "Tämä ei se vielä ole, herra Markus".
Hän nauroi. "Ei, aluksi vietämme kihlajaisia, kuten tapana on ja paraiten sopii, vai miten Agnes?" Hän esitteli sitten morsiamensa ja sillä aikaa oli vihastuneella Hannalla täysi kädessä pysytellessään asianomaisen matkan päässä likaisia avojalkaisia, jotka tunkeusivat esiin oikein läheltä katsellaksensa kaunista morsianta vaaleassa puvussa.
Eikä hän ollutkaan ensinkään ylpeä. Hän otti heti hansikat kädestään ja auttoi pikku Louisea sokerikakun paloja jaettaessa lasten kesken samalla kun sulhasmies pikaa otti avaimet ja heti sen jälkeen tuli kellarista syli täynnä viinipulloja. Jokainen lapsi sai lasillisen Rheinin viiniä ja tilanomistaja tyhjensi sitä paitsi pieniä hopearahoja täynnä olevan kukkaronsa morsiamensa käteen, jotta hän riemuitseville lapsille jakaisi rahat. Kun hän nyt seisoi rapuilla meluavain lapsien ympäröimänä ja toisinaan nauraen, toisinaan kehoittaen koki pitää järjestystä näiden joukossa, maistoi rouva Griebel miettimättä kultaista rypäleen mehua lasistaan, samalla kun hänen älykkäät, vilkuttavat silmänsä rippuivat nuoressa tytössä, jonka nopeat kädet kuitenkin näyttivät merkillisesti ahavoittuneilta ja päivän paahtamilta, lyhyiden, hienojen hameen hiojen alta. Kaulalla loisti kauluksen pitsien joukossa muistoraha ja kelmeät kasvot — no, olipa hän jo kerran ennen sanonut, että lavealta sai etsiä sellaisia kasvoja. Mutta tällä kertaa ei hän sanonut mitään, ei yhtään mitään; hän kilisti vaan lasia herra Markuksen kanssa "sille aatteelle, joka hänellä oli", kuten tämä itsekin eilen: oli sanonut, ja päätteli sen mukaan kuin hän voi asiata arvostella herra Markuksen olevan oikein onnen helmalapsen, eikä pettyneen.
Ja kun hän vähän sittemmin nuoren kihlatun parin keralla astui yläkertaan, koska Agnes tahtoi nähdä alttaanihuoneisiin, osoitti hän ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muotokuvaa ja sanoi salaperäisesti: "Pikku morsian neiti, tämä oli hänen ensimäinen rakkautensa Hirschwinkelissä — tuohon maalattuun kutriseen päähän oli nuori herramme mieltynyt, pellavakiherät olivat hänet loihtineet —".
"Kaikkein vähimmin pellavakiherät, rakkahin rouva Griebel", keskeytti herra Markus hänet nauraen. "Ei, tämän olennon loihtuvoima vaikutti vasta silloin oikein viehättävästi, kun olin saanut heittää syvän silmäyksen tämän omituisen naisen sisälliseen elämään", sanoi hän sangen vakavasti ja morsiameensa kääntyneenä: "niin pehmeä ja rakastettava, että näytti heikolta naiselta ja samalla voimaa ja pontevuutta täynnä oleva sielu. Tämä ihmeellinen luonteen yhdistys esiytyi täällä ensikerran silmieni eteen ja on minut saattanut ymmärtämään ja oikein arvostelemaan sinua, Agnekseni".
Näin sanoen syleili hän hellästi nuorta tyttöä, joka vanhan ystävättärensä elinaikana ei milloinkaan ollut käynyt Hirschwinkelissä; sellaisesta keskeytyksestä yksinäisyydessään ei viimemainittu olisi pitänyt. Sitä vastoin oli hän usein saapunut Gelsungenin lahjoitusmaille, jossa hän oli tilaisuudessa oikein oppia tuntemaan ja arvostelemaan amtmannin veljentytärtä ja kasvatuslasta. Sielläkin oli vanha rouva koonnut kasveja ja hänen retkillään metsissä ja pelloilla oli Agnes ollut hänen alituisena seuralaisenansa.
Nuori tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja kostea loiste silmissään katseli hän ympäri kadonnutta aikaa muistuttavassa huoneessa, jonka seinät hiljaisiin olivat katselleet autioksi jääneen naissydämen kaikkia vaiheita ensimäisestä tuskan rajusta puhkeamisesta aina miettiväisyyden hiljaiseen vaitioloon asti. Tähän asti oli hän vaan sivumennen ja kunnioittavalla arkuudella katsahtanut alttaania kohti — nyt uskalsi hän astua itse huoneesen, jonka luottamusta herättävät seinät olivat hänen neitsykammionansa, kunnes rakastettu tulisi viemään häntä vaimona kotiinsa.
"Niin kauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva-vainaja eli näytti minusta aina tuo pieni lasihuone, alttaania tarkoitan pieneltä aavehuoneelta täynnä kukkivia resedoja ja alppiruusuja ja jouluksi oli siellä liljakieloja ja tulppaaneja akkunan laudoilla aivan kuin kauniimmassa talvihuoneessa", sanoi rouva Griebel. "Ah niin, oli kuitenkin jotain omituista rakkaassa, vanhassa rouvassamme — 'pelkkää runollisuutta' — sanoo Louiseni aina sellaisesta. Mutta siitä huolimatta oli hän aina niin päättävä ja käytännöllinen kuin vaan joku — mikä oli välttämätöntä ja tarpeellista tuli aina ensin, niin, niin sellaisessa tapauksessa ei ollut nauraminen… No, ja mitä nyt aivon sanoa, herra Markus, niin eivät vieraanne tule täällä ylhäällä suurta tilaa saamaan, siksi on liiaksi ahdasta —".
"Hyvä rouva Griebel, te oikein peloitatte minut! Ja minä olin juuri aikeessa ilmoittamaan uuden vieraan luoksemme — amtmannin poika on saapunut —".