"Kuinka rohkenette te vieraalla alalla luvatta avata suljetun portin?" tiuskasi hän minulle; hänen äänensä ilmasi vihaa, jota hän selvästi kauan oli tuntenut minua vastaan.
Minä seisoin, ikäänkuin halvattu pelästyksestä, enkä voinut liikuttaa kättä en jalkaa… Oi Jumala, ja tuossa sai tuo hirviö vielä liittolaisen! — Ihan vieressäni seisoi herra Claudius juurikuin maasta kasvaneena; hän oli luultavasti tullut taajasta pensastosta. Minä katselin hänen kasvoihinsa; hänellä oli kauheat, siniset lasit silmillä ja hän näytti niiden tähden paljoa vaaleammalta kuin nykyisin tornihuoneessansa… Hän ei varmaan koskaan anna minulle anteeksi, että omavaltaisesti olin avannut hänen puutarhaporttinsa ja päästänyt vieraita sisään, arvelin. — Nyt tuomitsivat he molemmat, heltymättomän ankarat kovasydämiset kauppiaat… Enkä minä voinut paeta — minä seisoin turvatonna heidän edessänsä… Enköhän koettaisi huutaa Ilseä tahi isääni avukseni?
"Herra Claudius", valitti kirjanpitäjä nulomielisesti, kummallista kyllä säpsähtäen isännän äkkiarvaamattomasta läsnä olosta, "te näette minut tässä kovin liikutettuna. Minä tulin tänne tavallisuuden mukaan kävelemään, kun —"
"Minä näin koko tapauksen pensaitten takaa", keskeytti häntä herra
Claudius tyynesti.
"Sitä parempi — sitten myönnätte minulla olleen syytä kiivastua. Ensiksi avataan meidän tietämättämme syrjäinen takaportti, jota emme voi vartioida ja —"
"Se on tosin luvatonta, herra Eckhof… Mutta te olette innostuksessanne unhottaneet, että neiti von Sassen on minun vieraani tytär, eikä ole soveliasta, että häntä puhutellaan sillä tavalla kuin te äsken."
Minä katselin kummastuneena ylös ja koetin nähdä lasien takana piileskeleviä silmiä — tulihan tästä ihan toista, kuin odotin, kirjanpitäjä puolestansa astui niin kummastuneena taaksepäin kuin olisi hän ensikerran kuullut senkaltaista vastausta isäntänsä suusta. Hän veti suuttuneena kulmakarvansa yhteen ja kostonhaluinen vivahdus rumensi hänen kasvonsa alipuolen.
"Neiti von Sassen?" kertoi hän ivallisesti. "Kenessä pitää minun kunnioittaman aatelissäätyä? Ei suinkaan tuossa naurettavasti puetussa lapsessa?"
"Minun mieleeni ei juolahtanut korottaa aatelista nimeä", vastasi herra Claudius, hieman punehtuen. "Minä ainoastaan muistutin teitä velvollisuudestanne jokaista talon vierasta kohtaan, olkoon hän ken hyvänsä."
"No, no, saattehan vielä nähdä mitä siunausta vieraanvaraisuus juuri tässä kohdassa tuottaa rehelliselle perheellenne!… Minä olen varoittanut ja rukoillut kylliksi — ei mikään ole auttanut! Pakanalliset kuvat ovat taasen kannetut päivän valoon, ja tuolla ylhäällä Karolinenlustissa istuu eräs, joka ei tunne Jumalaa, vaan pystyttää jälleen vanhat epäjumalat. Ja hän, jolla on valtikka kädessä, tuo nuori jumalaton ruhtinaallisella valtaistuimella, hän, jonka pitäisi olla kansallensa hurskauden, siveyden ja nuhteettomuuden esimerkkinä, jonka pitäisi tekemän maansa ylistysvirtten ja rukousten majaksi, hän auttaa kultavasikan kohottamisessa. Sodomassa ja Gomorassa on suuri huuto ja heidän syntinsä ovat sangen raskaat… Herra on pitkämielinen, mutta hetki on tullut, jolloin tulta ja tulikiveä on satava taivaasta."